Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Mestaruus – Se on jo melkein kuin kirosana Matti Kupariselle

"Voi kunpa matkas onneksi koituis. Vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa. Voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan. Kunpa oppisit ajattelemaan..." Viisivuotias Matti Kuparinen tuijottaa hellyttävillä nappisilmillään valokuvakehyksen sisältä 33-vuotiasta Matti Kuparista suoraan silmiin. Katseessa on pienen pojan viattomuutta, toivetta valoisasta tulevaisuudesta ja pelimiehen pilkettä. Elämä on edessä. Kuvaa itsestään 28 vuotta ottohetkeä myöhemmin katseleva Matti Kuparinen on nähnyt maailmaa. Kasvoihin on tullut uurteita, rustoa on kaivettu pois polvista ja parta on peittänyt leuan, mutta posken hymykuoppa ei ole lähtenyt mihinkään. Yhtä sitkeässä on pilke pelimiehen silmäkulmassa. Väliin mahtuu 28 armotonta vuotta rymistelyä kaukalosta toiseen. Kipua, toivoa, uskoa, menestystä, pettymyksiä, onnistumisia, epäonnistumisia ja ennen kaikkea suurta rakkautta kasvattajaseura Ässiä kohtaan. Heti ensimmäinen kausi New York Rangersin korttelikiekkojoukkueessa päättyi mestaruuteen. Polvenkokoinen "Kupru" oli muita pelaajia päätä lyhyempi, mutta ei antanut periksi missään tilanteessa. Jääkiekkomaailman raadollisuus tuli selväksi heti ensipotkuilla. Bostoniksi nimettyyn Ässien korttelikiekkojoukkueeseen tyrkyllä ollut Matti siirrettiin jo ennen kauden alkua Rangersiin, koska Bruinsin rosteri oli täynnä. Pieni Matti siirsi kamppeensa toisen kaupunginosajoukkueen koppiin ja juhli mestaruutta kauden päätteeksi. Mestaruus. Se on jo melkein kuin kirosana Kupariselle. Korttelikiekon jälkeen kannut ovat karttaneet porilaissentteriä kuin ruttoa. Kevään 2006 finaalit päättyivät pettymykseen ja keväällä 2013 mies oli maailmankiertueella, kun Porissa nosteltiin maljaa. Kuparisen silmäkulmaan tulee kosteutta, kun hän miettii kevättä 2013. Se olisi voinut olla vuosi, jolloin kapteeni Kuparinen vastaanottaa Kanada-maljan Veli-Pekka Ketolalta ja nostaa sen suorin käsin päänsä päälle. Mestaruus kasvattajaseurassa on jokaisen urheilijan unelma. Erityisesti Kuparisen, jolle Ässät on aina merkinnyt enemmän kuin summa palkkanauhan alareunassa. Mutta ei, Kuparinen pelasi kevään 2013 KHL:ää Avangard Omskissa. Sivusta hän seurasi kotikaupunkinsa juhlia, joille ei ollut merkitty päättymispäivää. –Se oli katkeransuloinen mestaruus. Niin paljon olen unelmoinut siitä tilanteesta, että perusporilaisena minulle jäi pieni katkeruus, vaikka olin tietenkin jätkien puolesta tosi onnellinen. En kiellä, ettenkö olisi halunnut ottaa kannua vastaan Vellulta, Kuparinen nieleskelee. "Niin poika kiskoo pojan unta sikeää. Kehtolaulu kesken taas kerran jää. Liukenee yöhön, murheet aikuisen, ihmisen poikaa kun katselen..." Kaikki murheet eivät ole aina liuenneet yöhön. Toukokuisena sunnuntaiaamuna 2015 Kuparinen heräsi järkyttävään pohjekramppiin. Kävelystä ei tullut mitään. Pelaaja tulkitsi kivun aiheutuvan krampista tai repeämästä pohkeessa. Kun kipu ei hellittänyt, sitä piti tutkia lisää. Ässien silloinen fysioterapeutti Hero Mali kokeili käytännössä kaikkea mahdollista jalan parantamiseksi. Kuparinen ehti käydä lennollakin ennen kuin oli pakotettu lääkäriin vastaanotolle. Ultraäänitutkimuksen tulos oli armoton. Lääkäri kertoi, ettei Kuparisen laskimo vedä lainkaan. Jalassa oli veritulppa. Ei perinnöllisyyttä, ei suoria riskitekijöitä, ei mitään, mikä olisi viitannut tulevaan. –Onneksi tulppa ei lähtenyt liikkeelle. Muuten olisi nyt vähän erilainen tarina kirjoitettavana, Kuparinen sanoo hiljaa. Diagnoosi taklasi ikitaistelijan jäänpintaan, mutta ei vienyt tajua kankaalle. Paluu kaukaloihin tapahtui puoli vuotta myöhemmin joulukuussa. Pari vuotta sairauden jälkeen Ässien kapteeni hymähtää jo koko asialle. –Menee yhtenä osana pitkään sairaskertomukseeni. Nykyään, kun pohje vähän kramppaa, alan miettiä heti pahinta. Mutta voin sanoa, että se ei todellakaan ollut mikään pieni kramppi. Kipu oli sietämätön. Pitkästä aikaa Kuparisen kroppa tuntuu hyvältä. Kivut eivät ole kokonaan poissa, mutta niiden kanssa pystyy pelaamaan ja elämään. Juoksijaksi Kuparisesta ei ole enää koskaan. Rustojen poistaminen molemmista polvista on tehnyt kävelytyylistä persoonallisen. Treenaamistakin on pitänyt muokata polville sopivaksi. –Loppuelämän riesa. Ei tässä enää sellaisia aamuja ole näköpiirissä, että pääsisin loikkien ylös sängystä. "Siinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen. Silmänurkkiin kuivuu kyyneleet, sä matkaa teet..." Kuparisen matka maailmalle alkoi Savosta syksyllä 2011. Pelaaja oli päättynyt jo pari vuotta aiemmin, että jättää pian kasvattajaseuransa ja lähtee katsomaan, mitä muualta löytyy. Samalla hän tiesi, että haluaa palata kierroksensa päätteeksi Ässiin. Kuopiossa Kuparinen pelasi loistavan kauden ja nousi maajoukkueeseen. Seuraavalla kaudella pelejä ehti kertyä KalPassa vain kahdeksan ennen kuin KHL tuli kuvioihin. Petri Matikaisen ja Pasi Nurmisen valmentama Avangard Omsk halusi porilaista osaamista sentteriosastolleen. Seurassa pelasi muitakin suomalaisia ja muun muassa Tomas Zaborsky, joten pääsy kokoonpanoon ei ollut itsestään selvää. Samaan aikaan NHL:ssä oli työsulku, joten idän ihmeliigassa pelasi vielä tavallistakin enemmän maailmantähtiä. Omsk pelasi hyvän runkosarjan, mutta putosi playoffseissa toisella kierroksella. Seikkailu Venäjällä jäi puolen vuoden mittaiseksi. –Ei ollut maailman suurin yllätys, kun minulle ilmoitettiin, etten saa jatkosopimusta. Pelini jäi hieman vajaaksi hyökkäyssuuntaan. Siellä ei riittänyt, että on hyvä jätkä. Ässissä nuorena pelatessaan Kuparinen oli usein huolissaan kasvattajaseuransa taloudesta. Isä Risto Kuparinen istui hallituksessa ja sekin sai osaltaan vastuuntuntoisen pelaajan miettimään asioita tavallista pelaajaa leveämmällä perspektiivillä. Myöhemmin Risto Kuparinen toimi hetken aikaa seuran toimitusjohtajanakin. Ennen kotipelejä Kuparinen seurasi tarkasti katsomoa. Paljonko yleisöä tulee tänään? Saako seura riittävästi lipputuloja? Hartioiden päällä oli enemmän painolastia kuin pelaajan tarvitsee kantaa. Ajan kanssa Kuparinen ymmärsi, ettei hänen tarvitse kannatella kaikkia maailman murheita harteillaan. Ässien organisaatio kehittyi ja taloustilanne koheni. Kuparinenkin sai nukkua yönsä rauhassa. Ässiä yleensä joko rakastetaan tai vihataan. Kupariselle rakkaus kotiseuraan tuli jo äidinmaidon mukana. Viisi vuotta vanhempi isoveli Markku oli lupaava ässäjuniori, jonka joukkueenjohtajana isä Risto toimi. Kotona ei fanitettu seuraa silmittömästi, mutta tietty kunnioitus oli aina olemassa. Matti Kuparinen muistaa olleensa isoveljensä joukkueessa pikkupoikana kuin maskotti. Mielikuvissa siintää muistikuva Markun joukkueen lenkkiharjoituksista, joissa Matti roikkui juoksevien pelaajien reppuselässä mukana. Edustusjoukkueen peleissä Kuparinen kiersi katsomonosasta toiseen vaihtelemassa tarrakortteja kavereiden kanssa. Pelin seuraaminen jäi alkuaikoina vähemmälle, kun tarrakokoelma piti saada täyteen. Myöhemmin tulivat tutuksi eri tavalla sittemmin jo poistetut päätykatsomon puulankut, joilla lukuisat ässäjuniorit muistavat hyppineensä kaksi porrasta ylös, yhden alas, kaksi ylös, yhden alas ja niin edespäin. Kaukalossa juniori-Kuparinen oli pelaaja muiden joukossa. Ensimmäiset vuodet kuluivat kakkosjoukkueissa ja seuraavat rivipelaajana ikäluokan ykkösryhmissä. Junioritähdeksi sentteristä ei ollut. Isoveli Markku pelasi A-nuoriin saakka ja sittemmin vielä kauden Ruotsissa. Hitaasti huipulle kypsynyt Matti Kuparinen sai tilaisuutensa Ässien edustusjoukkueessa, kun Timo Salonen jäi Antti Hulkkosen taklaamaksi Turussa ja loukkaantui. –Oli hienoa saada vaatepino ja ensimmäistä kertaa maila omalla nimellä. Ne olivat isoja juttuja siinä kohtaa, Kuparinen hymähtää. Ensimmäisen liigaottelunsa Kuparinen pelasi Raumalla Lukkoa vastaan syyskaudella 2003, pelinumerolla 25. –Muistikuvana on pimeä halli, jossa peli päättyi 2–2. Taklasin kerran kunnolla Sami Torkkia. Ensimmäinen liigamaali tuli sekin Lukkoa vastaan. Ei samassa pelissä, mutta myöhemmin samalla kaudella. Se jäi nelosketjussa pääasiassa puurtaneen sentterin kauden ainoaksi maaliksi. –Tuomo Harjula tuli oikeasta laidasta ja kiekko kimposi laukauksen jälkeen minulle päädyn kautta. Lämmäsin siitä maalin Petri Vehasen längeistä sisään, Kupru muistelee. Ässät hävisi ottelun 3–4 ja Pasi Peltonen toi Kupariselle kiekon ensimmäisen liigamaalin kunniaksi. Lukko on ollut merkittävässä asemassa uran merkkipaalujen rakentuessa, mutta onko Lukko ollut koskaan kiinnostunut Ässien kasvatin palveluksista? –Jos on, niin agentti on hylännyt tarjoukset kertomatta mitään minulle. –Jesse Joensuu sanoi aikanaan minulle, että Lukkoon et mene, vaikka se olisi ainoa paikka mihin pääsisit pelaamaan. Ainoa ehto siellä pelaamiselle olisi miljoonan palkka, mistä Lukko maksaa puolet Ässille, Kuparinen nauraa. "Jo poika kiskoo pojan unta vuoteessaan ennen kuin loppuun iltasadun saan. Mä istun hetken ja mietin maailmaa. Ihmisen poikaa se odottaa..." Paluu Ässiin on oma lukunsa. Kuparinen istui alas miettimään ja teki päätöksensä kahden rikkonaisen HIFK-kauden jälkeen. Oli aika palata kotiin. –Pori on aina ollut tärkeä paikka. Muistan, kuinka Helsingistä HIFK:n kanssa Poriin saapuessa kasvoille tuli hymynkare viimeistään lentokentän kohdalla. Porin vierailut eivät olleet vastustajan paidassa helppoja. Ensiesiintyminen vieraassa paidassa on jäänyt erityisen hyvin muistilokeroihin. Kuparinen sai aplodit avauskentällistä kuuluttaessa, mutta lopussa ne muuttuivat jo ivahuutoihin. KalPa hävisi Porissa 3–8 ja Kuparisen tehosaldoksi tuli synkkä –3. Yksi iso tekijä Ässiin paluulle oli päävalmentaja Pekka Rautakallio. Osapuolet tunsivat toisensa ja tiesivät, mitä odottaa. Kuparinen sanoo hetken miettimisen jälkeen, että "Rocky" on valmentaja, joka on päässyt parhaiten hänen päänsä sisään. Menestystä kaksikko ei kuitenkaan pystynyt Poriin taikomaan. Kuparisen jälkimmäinen ajanjakso Ässissä on ollut haasteellinen, eikä mestaruus näytä tälläkään hetkellä todennäköiseltä. Voitonnälkäinen kapteeni haluaa silti päättää juhlakauden voittoon – omasta urastaan puhumattakaan. –Uskon kannuun Ässissä. Se polttaa isona unelmana, jota kohti haluan mennä. –Pelaajana minulla on unelmia ja ajatuksia urani kestosta, mutta kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Poikani Kasper menee ensi vuonna kouluun ja tytär Kiira on kolmevuotias. Pelaamisen kanssa on edettävä vuosi kerrallaan kokonaisuutta miettien. Kursiivilla merkityt tekstit ovat porilaisyhtye Yön kappaleesta Ihmisen poika.