Kolumni: Pelimies tekee itsensä

Kari Mankonen
Kolumni: Pelimies tekee itsensä
Tomi Leivo-Jokimäki

Harjoittelin jalkapalloa ohjatusti 7–12 -vuotiaana talvisin kaksi kertaa viikossa Toejoen koulun salilla. Kesällä harjoituksia saattoi olla yksi enemmän. Pelejä kertyi vuodessa yhtä paljon kuin tänä päivänä vastaavan ikäinen pelaa kuukaudessa.

Joukkueharjoittelun määrä nousi teini-iän kynnyksellä ensin kolmeen ja sitten neljään kertaan viikossa. Liikuntapainotteisia kouluja ei ollut. Eikä jalkapallonurmia (keinonurmi). Keskeinen ero nykypäivän harjoitteluun on, että nurmikenttien viikoittainen käyttömäärä oli ja on 15 tuntia. Joukkueharjoituksia ei yksinkertaisesti voinut pitää enempää.

Kesäisin palloa kesytettiin 2–8 tuntia päivässä. Yksin ja kavereiden kanssa. Joka päivä. Pallokosketusten määrä oli valtava, sillä kesällä kirittiin kiinni olosuhteista syntynyt pitkälti yli puolen vuoden ”taitovaje”. Väitän, että taitotasoni kestäisi vertailun nykypelaajien kanssa.

Tänään suomalaisten harjoitusolosuhteet ovat paljon lähempänä muuta Eurooppaa kuin 30 vuotta sitten. Silti olimme lähempänä Euroopan kärkeä vaikkapa juniorimaajoukkueissa kuin nyt.

Suomessa kilpapelaajat harjoittelevat joukkueen kanssa 4–6 kertaa viikossa. Tämän lisäksi suurimmalle osalle pelaajista tulee koulussa 2–3 harjoitusta lisää usean vuoden ajan.

Omalla ajalla hankitaan taito, joka mahdollista luovuuden. Nämä ovat kaikkien pallopelien perusta. Joukkueen kanssa opetellaan taktiset asiat.

Selkein indikaatio pelaajien vähentyneestä itsenäisestä harjoittelusta on pelaajien potkutekniikka. Puhdas potkutekniikka alkaa olla äärimmäinen harvinaisuus.

Kehittyneissä ja maailman johtavissa jalkapallomaissa joukkueharjoitusmäärät ovat merkittävästi pienempiä kuin Suomessa. Jos kyseenalaistaa maailman johtavien jalkapallomaiden harjoitusmäärät, pitää olla melko väkevät perustelut suomalaisten nykytuloksilla. Jos vain joukkueharjoituksia lisäämällä tulisi parempia pelaajia, tämä olisi keksitty jo 100 vuotta sitten.

Miksi Suomessa sitten harjoitellaan enemmän kuin muualla? Johtuuko se valmentajista vai pelaajista? Vai molemmista? Suomessa harjoitellaan paljon, koska pelaajat eivät enää harjoittele omalla ajallaan tarpeeksi terävintä huippua lukuun ottamatta. Joukkueharjoituksilla yritetään korvata henkilökohtainen harjoittelu.

Valmentajien näkökulma on ymmärrettävä. Mikäli harjoituksia on vähemmän, vaarana on, että kokonaisharjoitusmäärä jää aivan liian pieneksi. Toki mahdollista on myös se, että omatoimisen harjoittelun määrä lisääntyisi.

Pallon kesyttäminen on pelaajien vastuulla. Kahden tunnin leikkimisellä pallon kanssa saa kutakuinkin yhtä paljon kosketuksia palloon kuin kahden kuukauden joukkueharjoituksista.

Yksi keskeinen asia, joka nykypäivänä on kuollut lähes sukupuuttoon, on nuorten keskinäiset kolme vastaan kolme ja neljä vastaan neljä -pelit vapaa-ajalla. Pelit kehittävät monia taidollisia ominaisuuksia ja ovat fyysisesti erittäin vaativia. Lisäksi pihapelit kehittävät henkistä kovuutta, kun jokaisesta rikkeestä peliä ei katkaista. Näillä pienpeleillä on Porissa kehittynyt eri vuosikymmeninä lukuisia pääsarjapelaajia Koivulan kentällä, Aravien alueella, Kymppärin puistossa, Toejoen kentällä ja niin edelleen.

Instrumentteja opetellaan soittamaan siten, että viikossa on yksi soittotunti. Opettaja antaa läksyt ja viikon kuluttua tullaan näyttämään mitä on opittu. Soittamaan ei opi nuottiakaan ilman kovaa harjoittelua.

Veli-Pekka ”Vellu” Ketolan viisasta kommenttia on kaikkien hyvä pohtia. Sekä valmentajien että pelaajien: ”Ennen joukkueharjoituksiin tultiin näyttämään, mitä vapaa-ajalla on opittu”.


Kommentit (5)

  • "Superakatemiat"

    Ovatko esimerkiksi ”Furuholm, Kokko, Forsman jne …” päässeet pelaamaan liigaa hyvän porilaisen valmennuksen ja jonkun polkujen tähden. Vai onko kyse heidän lahjakkuudestaan ja omasta duunistaan, luonteestaan yms.

    Ja ehkä Vellun, Möllin ja Tamin aikoina heillä oli aikaa ja potkua tehdä sitä duunia omala ajalla, kun ei ollut mahdollisuuksia joukkue”harjoituksiin” kahdeksana – yhdeksänä iltana viikossa.
    Ja ehkä ei ollut yli-innokkaita ”koutseja ja järjestelmiä” polttamassa jo keskenkasvuisia lapsia loppuun.

    Ehkä nämä Porin 90-luvun mestarifutaajatkaan ole joutuneet lapsena ja nuorina ”ohjatusti” liian kovaan rääkkiin.

  • Nimetön

    Onko yhteenvetona oikeastaan se, että suomalainen jalkapallokulttuuri on pohjassa, koska nuoret eivät halua harjoitella, koska on hauskempaa roikkua somessa tai pokemon-metsästyksellä? Aika heppoiselta kuulostaa…

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös