Entinen jalkapalloilija Timo Furuholm sen hyvin kiteytti Satakunnan Kansan (18.11.2022) haastattelussa Qatarin kauhujen jalkapallon MM-kisojen alla: ”Tuntuu, että hohto on jotenkin kadonnut, vaikka itse pelin taso onkin kehittynyt suorastaan hämmentävän hyväksi.”
Kehityksellä onkin ollut hintansa; mitä enemmän urheiluun pumpataan rahaa, sitä muovisemmaksi se muuttuu, ja muovikelmulla peitellään myös urheilijoiden suut, kun kaikki pakataan määrättyyn muottiin.
Surullista on lukea kilpailuista, joita myönnetään Persianlahteen, surullista on lukea kansainvälisistä komiteoista, jotka haluavat venäläisiä urheilijoita kilpailuihinsa, ja surullista on paljolti lukea uutisia urheilusta ylipäänsä. Milloin aavikolle aiotaan rakentaa puolen miljardin arvoinen talviurheilukeskus, milloin maailman seuratuin Instagram-ihminen valjastetaan kaikkien aikojen urheilupesun kasvokuvaksi.
Juna kulkee vain, verinenkin raha maistuu ja joku urheilija solmii jälleen historian rahakkaimman sopimuksen. Kone ei hyydy, vaan päinvastoin hirviö kasvaa entistä suuremmaksi ja nielaisee kaiken sisäänsä.
Arvot ja jalot ajatukset jäävät kaiken jalkoihin, vaikka niistä toki runoillaan viher- ja pinkkipesun nimissä ties minkälaisia kauniita sanoja mainoksiin.
Toisaalla Porin tekojääradalla nautitaan amatööriurheilun juhlasta. Narukerä on juuri päihittänyt Kampparit 7–3, ja 2 367 katsojaa sen todistaa.
Pääsylipputulot eivät kuitenkaan vaakakupissa paina.
”Eihän tämä mikään rahasampo tietenkään ole, eikä tällaisen tapahtuman tavoitteena edes olekaan liiketoiminnallinen voitto vaan mahdollisimman hieno urheilutapahtuma”, Narukerän puheenjohtaja Jani Raukko totesi Satakunnan Kansalle (12.3.) seuraavana päivänä.
Miten virkistäviä sanoja kaiken sen huippu-urheilun mielenvikaisen hulluuden keskellä.
Narukerän juhlassa ei juhlittu minkään tai kenenkään rikastumista vaan pitkäjänteistä urheilusuoritusta, jossa selvitettiin suomalaisen jääpalloilun kuningas – euroista viis.
Se oli urheilua aidoimmillaan, ja sen hyvä tunnelma tarttui ihmisestä toiseen vielä lauantainakin, kun joukkue juhli saavutustaan Porin torilla.
Narukerän kapteeni Ville Aaltonen on varma, että jääpalloa pelataan Suomessa vielä 2050-luvun taitteessakin. Se jää nähtäväksi, mutta paljon tulee toki siinä ajassa muuttumaan.
Ehkä juuri jääpallon kaltaisella lajilla voi ollakin mahdollisuutensa. Ehkä se ampaisee kasvuun. Ehkä ajatus amatöörilajin mestaruudesta iloisine juhlineen voi kuulostaa jatkossa paremmalta kuin imeytyminen huippu-urheilun pohjamutiin, taloudellisestikin raskaan lajin juniorirattaistoon, jossa on kyllä teoriassa mahdollisuus tienata käsittämättömiä summia mutta joka voi muuttua nopeasti onnettomaksi tuskaksi.
Ehkä urheilu palaa takaisin terveellisempään suuntaan.
Sellainen muutos tulisikin tarpeeseen paitsi urheiluromantikkojen myös koko yhteiskunnan kannalta; harva se päivä uutisoidaan siitä, kuinka karmeassa kunnossa suomalaiset ovat liikkumattomuuden takia.
Urheilun vaarana on kuplautuminen, ja sitä pahentaa sekin, kuinka kallista urheilun harrastamisesta on tullut.
Kallista on myös sen seuraaminen, kun suoratoistopalvelut nostavat hintojaan ja kahmivat kiinnostavimpia televisiolajeja itselleen kuin sheikit kokonaisia arvoturnauksia konsanaan.
Kuilu kasvaa alinomaa, ja pohja löytyy aina vain syvemmältä.
Jos urheilu tuntui luotaantyöntävältä aiemmin, voi vain kuvitella, kuinka ankealta se kuulostaa vaikkapa Sotshin, Pekingin, Qatarin ja politiikkaa pelkäävien lausuntojen jälkeen.
Tekojääradalla diktaattoreja, korruptiota, sotia tai pommeja ei sen sijaan tarvitse ajatella.
Kyse on urheilusta, sen hohdosta.
Paljon on kiinni asenteista. Kiinnostummeko vain siitä, ketkä tienaavat ja kuinka paljon, vai osaisimmeko arvostaa amatööriurheilijoita yhtä lailla?
Siihen on helpompi samaistuakin – ja samaistumisesta tämä huonokuntoinen kansa voisi ammentaa motivaatiotakin.
Kirjoittaja on Satakunnan Kansan urheilutoimittaja.