Kun Narukerä voitti ensimmäisen mestaruutensa vuonna 1999, kukaan tuskin ennusti, että kaksi seuraavaa vuosikymmentä menevät ilman kultajuhlia.
Kun Pesäkarhut voitti ensimmäisen mestaruutensa vuonna 2002 ja asemoi hetkeä myöhemmin itsensä pysyvästi naisten Superpesiksen suurseuroihin, kukaan ei varmasti ennustanut, että toinen mestaruus tulee vasta 19 vuotta myöhemmin.
Tuskin sekään tuntui todennäköiseltä, että Ässät joutuisi odottamaan mestaruutta 35 vuotta tai Lukko 58 vuotta.
Oli sitten iso tai pieni laji, mestaruuden voittaminen on vaikeaa. Tarvitaan menestykseen kykenevä joukkue ja valmennus, palasten loksahdukset, onnellista sattumaakin.
Sen Narukerä on saanut huomata. Hyviä yrityksiä kultaan on ollut, hopeaa on tullut kolmesti, mutta kirkkain antoi odotuttaa 24 pitkää vuotta.
Jääpallo on lajina pieni. Välillä jopa liian pieni siihen, että menestystä olisi mahdollisuuksia rakentaa samoilla lainalaisuuksilla kuin monessa muussa lajissa.
Kotimaisia pelaajia on vähän. Ulkomaalaisvahvistuksiakin on vähän. Rahaa on kaikkein vähiten.
Pesäpallossa asetelma on samankaltainen, mutta siinäkin kesä ja lomat antavat antavat pelaajille ja heidän liikkumiselleen enemmän joustavuutta kuin pimeän talven bandyssä. Toki pesäpallossa pyörii myös rahaa selvästi enemmän kuin jääpallossa.
Koska harva vaihtaa Suomessa paikkaa jääpallon takia, hyvinkin hoidetussa seurassa katseet kääntyvät omavaraisuuteen. Jos jääpallossa haluaa menestyä, joukkueessa on oltava riittävästi tasokkaita oman kylän poikia. Aivan niin kuin Narukerässä on viime vuosina ollut. Mestaruus on näyttö Kerän pitkäjänteisestä vahvasta juniorityöstä.
Hyväkään juniorityö ei silti aina takaa menestykseen riittävää lahjakkuutta. Siksi vaisummatkin vuodet ovat väistämättömiä.
Narukerän nykyisen nousukauden voi sanoa alkaneen viitisen vuotta sitten, kun Jani Raukko otti edustusjoukkueen valmennusvastuun. Jo Raukon kolmen kauden valmennusprojektin tavoitteena oli mestaruus. Se jäi hieman vajaaksi, mutta pitkän linjan valmentaja Tuomas Erkkilä takasi jatkuvuuden ja vei homman maaliin.
Valmentamisen jälkeen Raukko on jatkanut työtään Narukerän puheenjohtajana.
Entisen jalkapallomestarin isoin ansio on siinä, että hän pystyi jo valmentajana puhaltamaan koko seuraan uutta intoa ja tekemisen meininkiä. Tekijöitä ei ole koskaan ollut paljon. Kyseessä on tiivis yhteisö, kuin perhe. Viime vuosina perheellä on ollut yhä vahvemmin yhteinen päämäärä.
Eikä se päämäärä ole ollut vain mestaruus, ei ainakaan suurin päämäärä, vaan jääpallon ja oikeastaan koko luistelu-urheilun pitäminen hengissä. Se on lopulta myös ainoa keinoa saada toimintaan jatkuvuutta.
Iso päämäärä on vielä kesken, mutta mestaruus puhaltaa lisävoimaa perheeseen, ehkä kasvattaakin sitä.
Yksi tärkeistä ja viimeisistä sineteistä Narukerän mestaruudelle oli Ville Aaltosen paluu kotiin lähes 20 vuoden kierrokseltaan.
Toukokuussa 44 vuotta täyttävä maailmanmestari toi uskottavuutta, ryhtiä ja johtajuutta sekä edelleen laatupelaajan osaamisen.
Kun Narukerä odotti pudotuspeliensä alkua, se piti sisäisen harjoitusottelun. Kapteeni Aaltonen ei ollut tyytyväinen, kun kaikki ottaneet tapahtumaa aivan täysillä.
Sitä on sisäinen vaatimustaso. Amatööriurheilussa Aaltonen on joutunut myös ymmärtämään, mutta kenties muut ovat saaneet häneltä vielä enemmän ymmärrystä muun muassa siitä, mitä voittaminen vaatii.
Oikotietä ei ole.
