Ahlaislainen Toini Pöysti sivakoi naisten viestijoukkueissa olympiapronssia kaksissa (1960 ja 1964) olympialaisissa ja kertaalleen MM-hopeaa (1958).
Noormarkkulainen Kati Venäläinen (o.s. Sundqvist) porhalsi surullisenkuuluissa Lahden MM-kisoissa 2001 naisten sprintissä hopealle.
Kankaanpääläisen Ristomatti Hakolan palkintokaappia koristavat kaksi MM-hopeaa, tuorein niistä viime viikolta.
Siinä ovat satakuntalaiset hiihdon arvokisamitalistit. Maakunnan maajoukkuetason huippuhiihtäjät ovat olleet harvassa, mutta aina silloin tällöin joku on puskenut itsensä pienestä kilpahiihtäjien massasta huipulle.
Nyt massa alkaa olla niin pieni, ettei sitä voi oikein massaksi enää kutsua.
”Kysyntää on aikuisten hiihtokouluilla, eli harrastajia riittää. Kilpailulisenssien määrä on siitä huolimatta laskenut merkittävästi”, sanoo Satakunnan Hiihdon puheenjohtajana toimiva Jonna Heikkilä.
Reilut kymmenen vuotta sitten satakuntalaisissa hiihtoseuroissa ski-passin tai kilpailulisenssin lunasti reilut 550 hiihtäjää. Mukana on laskettu juniorit ja aikuiset.
Viime vuoden päätteeksi lukema oli enää 144.
Lue lisää: Hymypojan paluu – Ristomatti Hakola nousi syvistä vesistä
Suomi on talviurheilumaa.
Ennen kaikkea Suomi on hiihtohullu maa, jossa suksilla sivakoivat niin vauvat kuin vaaritkin.
Aivan kaikki eivät kuitenkaan hiihdä. Kilpaa hiihtävien juniorien määrä on valtakunnallisesti suorastaan romahtanut 20 vuodessa. Kun vuonna 2002 ski-passin tai kilpailulisenssin lunasti liki 9 000 junioria, oli viime vuonna lisenssin ja ski-passin hankkineita enää 3 000.
Kilpaa hiihtävien juniorien määrä on vähentynyt varsin tasaisesti vuodesta toiseen, joskin koronaepidemian aiheuttama kuoppa on nyt selätetty.
"Luvut ovat laskevia, ja olemme pohtineet, mitkä asiat siihen vaikuttavat. Nyt lumisten talvien aikana hiihtourheilun kiinnostus on hyvää, mutta juniorit pitäisi saada kiinnittymään myös seuroihin, sitä kautta kilpailutoimintaan ja ehkä joku sitten myös ohjattua huippu-urheilijan polulle”, Hiihtoliiton toimitusjohtaja Ismo Hämäläinen sanoo.
Hämäläinen on kokenut ammattivalmentaja. Hän on valmentanut muun muassa Suomen ja Saksan hiihtomaajoukkueita ja toiminut Aino-Kaisa Saarisen henkilökohtaisena valmentajana.
Hämäläisen mukaan suomalaisen yhteiskunnan iso haaste on, valitsevatko nuoret liikkumisen vai liikkumattomuuden polun. Liian moni eksyy jälkimmäiselle.
”En kannata lajien välistä kilpailua, vaan toivon monipuolista liikuntaharrastamista, josta lahjakkuudet saadaan seulottua.”
Hiihto ei ole välttämättä kuitenkaan ensimmäisenä eikä edes kolmantena listalla, kun liikunnalliset nuoret valitsevat omia lajejaan.
Esimerkiksi Liiga-seurojen ringeissä pelaa lukuisia potentiaalisia nuoria, joista olisi voinut tulla myös huippuhiihtäjiä.
Julkisuudessa Hiihtoliitto on profiloitunut huippu-urheilun organisaatioksi, mutta tulevaisuuden huiput kasvavat kuitenkin seuroissa.
”Meillä on noin 500 seuraa, mutta liian vähän vahvoja ja kokonaisuutta tukevia seuroja.”
Hämäläinen myöntää, että seurat ovat jääneet liian yksin.
”Se on selvä kehityskohde.”
Seuroja pyritään tukemaan jatkossa paremmin, vaikka rahaa ei liikaa jaettavaksi olekaan.
”Seuratoimintaan pitäisi saada lisää vanhempia ja kiinnittymään vieläpä siten, että aikuinen jää seuraan, vaikka lapsi lopettaisi hiihtämisen. Mikä tahansa laji on nuorelle hyvä, mutta totta kai toivomme, että lumilajit kiinnostaisivat.”
Hiihtoliiton toimitusjohtaja Ismo Hämäläinen.
Myös muissa Pohjoismaissa juniorihiihtäjät ovat vähentyneet. Norjassa lähtötaso on kuitenkin niin poikkeuksellinen, että pienentyneillä harrastajamäärillä ei ole merkitystä.
”Kun neljä seuraa järjestää Oslon Kollenilla tapahtuman, siellä on 2 000 junioria paikalla.”
Suomessa jouduttiin seuraamaan kateellisina naapurimaiden mitalijuhlia Planican MM-kisoissa.
Hämäläinen ei ollut kisojen aikana isosti huolissaan Suomen vaisusta menestyksestä. Hän myöntää, että se on jonkin verran odotusten alapuolella, kun tuloksia verrataan maailmancupiin.
”Arvokisa antaa kuvan siitä kuinka koko operaatio toimii. Ovatko topit loistavia ja flopit siedettäviä.”
Nyt niin ei välttämättä ole. Ruotsikin on karannut kauaksi.
Juniorien määrän vähentyminen tarkoittaa sitä, että myös tulevat huippu-urheilijat seuloutuvat yhä pienemmästä joukosta.
Onko nuorten kilpahiihtäjien joukko kutistunut jo liian pieneksi?
Hämäläinen antaa kysymyksiin pyöreän vastauksen.
”Junioriurheilijoiden määrä ei ole koskaan kyllin suuri.”
Satakunnan Hiihdon puheenjohtaja Jonna Heikkilä kuvattuna viisi vuotta sitten.
Satakunnassa rajusti pudonneella lisenssihiihtäjien määrälle on useita syitä.
Korona puraisi monia seuroja, ikäluokat pienevät ja seuraväki hupenee. Vähälumiset talvet ovat maakunnassa yleisiä, ja kaudet jäävät lyhyiksi.
Paperilla lisenssin tai ski-passin lunastaneiden hiihtäjien kutistunut määrä näyttää karulta, mutta Heikkilä ei ole silti katkomassa suksia.
”Kilpahiihdon tulevaisuus näyttää valoisalta Satakunnassa”, Jonna Heikkilä sanoo.
Valoisalta, kun lisenssihiihtäjien määrä on pudonnut noin 75 prosenttia reilussa vuosikymmenessä?
”Harrastajamäärät eivät ole laskeneet, vaikka kilpahiihtäjien määrä lisenssien osalta on laskenut.”
”Täytyy uskoa ja toivoa, että lajin kouluvuosien jälkeen uudelleen löytäneet vanhemmat tuovat myös lapsensa harrastamaan hiihtoa hiihtokoulun pariin.”
Satakunnassa on reilut 20 seuraa, joilla on hiihtoa lajivalikoimassaan. Heikkilän mukaan seuroista muutamissa pyörivät hiihtokoulut ja hiihtoharjoitukset. Hiihtokoulun käynnistäminen paikkakunnan seurassa vaatii ponnisteluja ja haastaa monesti aivan kuten moni muukin uuden asian käynnistäminen.
”Tämä toiminta on kullanarvoista, jotta saamme jatkossakin harrastajia lajiin. Kaikista ei tarvitse tulla huippuja, tarvitsemme myös hiihdosta pitäviä aktiivisia ohjaajia ja valmentaja Satakuntaan.”
Yhteistyössä on myös tie onneen, kun kyse on pienestä lajista maakunnassa, jossa lapsien määrä hupenee.
Ei vain hiihtoseurojen välillä, vaan yli lajirajojen.
”Siinä meillä on paljon tehtävää Suomessa. Tällä yhteistyöllä saisimme entistä monipuolisempia ja osaavampia nuoria kohti huippu-urheilijan uraa. Hiihdossa näen erityistä tarvetta suksitaituruuteen, jota olisi mahdollisuus hankkia harrastamalla eri lajeja ja kehittymällä monipuoliseksi tällä tavoin”, aikanaan nuorten maajoukkueessa hiihtänyt Heikkilä kertoo.
Mallia kehitystyöhön hiihtoväki voi hakea esimerkiksi Espoon Hiihtoseurasta, joka kulkee junioritoiminnassa vastavirtaan.
EHS:llä on harjoitusryhmissään tällä hetkellä yli sata junioria. Tämän päälle on 60 hiihtokoululaista. EHS on ollut viimeiset viisi vuotta Suomen paras junioriseura hiihdossa ja nyt myös koko seuraluokittelun ykkönen.
”Luvut ovat suurimmat EHS:n historiassa”, seuran puheenjohtaja Patrik Ehrnrooth sanoo.
Ehrnrooth kertoo menestyksen perustaksi ”junioritoiminnan tuotteistamisen”.
Eri valmennusryhmiä on kaikkiaan seitsemän, joista viisi on suunnattu nuorille. Seuraan liittyessään juniori tietää varsin tarkasti, millaista valmennusta hän saa ja mitä toiminta sisältää. Kaikissa seuroissa tämä ei ole itsestään selvää.
Selkeällä ryhmätoiminnalla EHS on onnistunut taklaamaan muun muassa teini-iässä lopettaneiden määrää.
”Meillä on ollut aiemminkin isoja ryhmiä nuorissa, mutta 15-vuotiaissa ne alkoivat pienentyä. Nyt saimme nuorten SM-kisoista kolme viestimitalia neljästä kisasta. Sekin kertoo, että tarjoamme laadukasta valmennusta ja porukka jatkaa pidempään.”