Planica.
Wassua, kuokkaa, Mogrenia.
Oberstdorfin vuoden 1987 MM-kisojen 50 kilometrin kilpailu on yksi merkkipaalu luisteluhiihdon historiassa.
Kilpailun mitalikolmikosta löytyy kaksi hiihtäjää, joiden mukaan nimettiin kaksi luisteluhiihdon tekniikkaa, ainakin Suomessa.
Kisan kolmaskin mitalisti olisi voinut saada nimensä luisteluhiihdon historiankirjoihin.
Kahdessa ensimmäisessä urheilijassa kyse on tietenkin ruotsalaisista suurhiihtäjistä Thomas Wassbergista ja Torgny Mogrenista.
Kisassa hopeaa ottanut Wassberg antoi nimensä luisteluhiihdon kenties yleisimmälle tekniikalle ”Wassuttelulle”, jossa jokaista potkua kohden työnnetään kerran tasasauvalla symmetrisesti.
Pronssimies Mogren oli puolestaan pitkän liu’uttamisen taitaja. Hänen nimeään kantavassa tekniikassa tasatyöntöä seuraa luistelupotku molemmilla jaloilla.
Suksi liukuu pitkään. Etenkin ennen Mogren oli nopeiden osuuksien etenemismuoto.
Mutta miksi Suomessa alettiin puhua mogrenista ja wassbergista?
Oliko kaksikko erityisen taitava tekniikoissa, joille he antoivat nimensä?
Oberstdorfin 50 kilometrillä viidenneksi sijoittunut Kari Ristanen oli luisteluhiihdon suomalaisia pioneereja.
Ristanen muistelee, että Wassberg itse ei ollut erityisen hyvä muissa luistelutekniikoissa. Niin hän alkoi keskittyä tekniikkaan, jossa sauvotaan jokaiselle luistelupotkulle.
”Joka tekniikan taisi, huomasi, että sillä pääsee kovaa, kunhan kuntoa riittää ja puhtia lihaksissa”, Ristanen sanoo.
””Kun oli omin silmin nähnyt, että tekniikka oli etevä, niin totta kai sitä käytettiin.”
Kuokkahiihto oli Maurilio De Zoltin bravuuri, mutta hän taitoi myös muut tekniikat.
Wassberg-tekniikka vaatii vahvaa ylävartaloa ja taitavaa painonsiirtoa. Luistelutekniikoista Wassberg on vaativin, mutta myös suosituin.
”Kilpailuissa nyt ei juuri muuta käytetäkään lukuun ottamatta sauvoitta luistelua”, Ristanen sanoo.
Ristanen kuvailee Torgny Mogrenia tekniikkataituriksi vailla vertaa.
”Esimerkiksi Falunissa vuonna 1993, kun Molle voitti MM-kultaa, hänen hiihtonsa oli yhtä liu’uttelua. Pohdimme ankarasti, miten ihmeessä hän sen teki.”
Suomalaishiihtäjistä Kari Härkönen omaksui luisteluhiihdon salat nopeasti ja voitti Seefeldissä 15 kilometrillä MM-kultaa vuonna 1985.
Hän nostaa Mogrenin Wassbergiakin tärkeämmäksi luistelutekniikoiden kehittäjäksi.
”Tekniikoiden nimissä on varmasti jotain perää”, Luonnonvarakeskuksen tutkijana työskentelevä Härkönen sanoo.
Härkönen muistaa yhä tarkasti hetken, jolloin itse ymmärsi luistelun olevan maastohiihdon uusi suunta.
Sarajevon olympialaisissa vuonna 1984 käytettiin jo yksipuolista luistelua, jossa toinen suksi oli ladulla, ja toisella potkittiin vauhtia.
Samana keväänä luisteluhiihto alkoi lyödä läpi huippuhiihdossa lopullisesti.
Härköselle hetki oli pysäyttävä, ja se tapahtui keväthangilla Polar cupin kilpailussa Ruotsin Kiirunassa.
”Siellä Wassberg lähti kokonaan ilman pitovoitelua kisaan ja puoli minuuttia minun perääni. Ja meni ohi. Koin silloin ihan omakohtaisesti sen milloin ryhdyttiin hiihtämään vapaalla hiihtotavalla. Kokemus oli niin voimakas, että se laittoi keskittymään luisteluun välittömästi.”
Tähän asti luisteluhiihtäjilläkin oli ollut varmuuden varalle myös pitovoiteet pohjassa, mutta nyt ne katosivat nopeasti.
”Seuraavana päivänä oli viestikisa ja mekin kokeilimme Kirvesniemen Harrin kanssa ilman pitovoiteita. Ja siitä jatkoimme Norjaan, jossa kilpailimme myös ilman pitoja. Etenkin liisterivoitelua vastaan luistelu ilman pitoja tuntui aivan ylivoimaiselta.”
Härkönen murtaa myytin, että Suomen maajoukkueessa oli luistelun harjoittelu kielletty.
”Kun oli omin silmin nähnyt, että tekniikka oli etevä, niin totta kai sitä käytettiin, vaikka valmentajat ehkä murisivat. Mutta suoraan kukaan ei kieltänyt käyttämästä, sellainen mielikuva on.”
Kovan hapenoton omannut Härkönen omaksui luistelutekniikat nopeasti ja juhli vuoden päästä Seefeldissä MM-kultaa.
”Teknisesti olin varmasti yksi parhaiten vapaan hiihtotavan omaksuneista Seefeldissä. Olin myös hyvässä kunnossa ja pystyin hyödyntämään osaamistani.”
””Gunde Svan oli erinomainen kuokan taitaja.”
Gunde Svan kipusi Val di Fiemmen nousua kuokalla sulavammin kuin Jari Isometsä.
Mutta kuka ”keksi” huippuhiihtäjienkin nykyisin raskaissa ylämäissä käytettävän kuokkatekniikan?
Kuokassa sauvojen työntö osuu joka toiselle potkulle kuten Mogren-tekniikassa, mutta yhtäaikaisesti uuden potkun kanssa.
Alkuaikoina urheilijan ylävartalo heilui kuin kuokkijalla, joskin nyt tekniikka on virtaviivaistunut.
”Gunde Svan oli erinomainen kuokan taitaja kuten hän oli muissakin luistelutekniikoissa”, Kari Ristanen muistaa.
”Kun luistelu löi läpi talvella 1985, hän oli varmasti paras kuokan osaaja. Kaikki omaksuivat sen nopeasti, joten kukaan ei päässyt sitä omimaan.”
Yksi kuokkatekniikan tykittäjistä oli Maurilio De Zolt.
Pienikokoisen italialaisen kuokka oli erityisen näyttävää tiheän frekvenssin takia, jota hän tehosti jyrkemmissä nousuissa terävällä loikalla.
”De Zolt viljeli kuokkaa eri maastokohdissa kaikista laajimmin. Se oli hänelle ykköslaji. Ja ainakin Oberissa se johti hyvään tulokseen”, Ristanen toteaa.
De Zolt voitti Obertsdorfin 50 kilometrin MM-kultaa ennen Wassbergia. Maalin De Zolt sauvoi kuitenkin sujuvalla Wassberg-tekniikalla, kun taas Wassberg kuokki maaliin ylävartalo peltomiehen lailla heiluen.
”Ettans växel-tekniikkaa kutsutaan Suomessa ”ankaksi”.
Mogren-tekniikka on vähentynyt tv-kuvissa, sillä nykyisessä luisteluhiihdossa ei tahdo olla aikaa kahden potkun ja yhden työnnön yhdistelmälle lukuunottamatta pitkiä matkoja.
Hiihtäjien tekniikan ja fysiikan parantuessa Wassberg-tekniikkaa hiihdetään yhä raskaammalla kelillä ja jyrkemmissä nousuissa, kunnes vaihdetaan kuokkaan.
Sauvoittaluistelu on puolestaan yleistynyt myötäisten osuuksien etenemismuotona.
Ruotsalaiset itse eivät hiihdä mogrenia tai wassbergia, vaan puhuvat vaihteista sen mukaan millaiseen vauhtiin tekniikkojen on alunperin katsottu sopivan.
On tvåans växel (kuokka), treans växel (Wassberg), fyrans växel (Mogren) ja femmans växel (sauvoittaluistelu).
Ettans växel-tekniikkaa kutsutaan Suomessa ”ankaksi”, jota näkee joskus jopa SM-kisoissa.
Kari Härkösen tyylinäyte yksipuolisesta luistelusta, joka on kadonnut kokonaan.