Voiko MM-kisoja katsoa väärin? Valittamista seuratessa syntyy väkisin vaikutelma, että Jukka Jalosella on ratkaistavanaan paljon vähemmän vaikeita kysymyksiä kuin keskiverto katsojalla

22.5. 8:00

Onko olemassa oikeita tai vääriä tapoja fanittaa Leijonia? Pitääkö Suomen A-maajoukkuetta ylipäätään kannattaa?

Ja jos kumminkin kannattaa, niin täytyykö se tehdä salaa, jotta ei paljastu, leimaannu tai joudu paitsioon? Missä asiassa? No, ihan missä vaan, kuten suhtautumisessa NHL:ään, SM-liigaan, Mestikseen, suljettuun tai avoimeen sarjaan, junnukiekkoon tai johonkin muuhun.

Minkä hintaisilla paikoilla saa istua? Vai saako katsomossa ylipäätään istua, jos ajatus on se, että ainoa oikea katsomo on seisomakatsomo?

Entä saako kotikisoja seurata muusta vinkkelistä? Onko lupa puhua tunnelmasta tai viihdearvosta? Voiko laskea viivelähtöjä? Saako innostua tuomaritanssista?

Sosiaalisen median keskusteluihin uppoutuessa tulee olo, että MM-kisoja voi näköjään seurata tusinalla tavalla väärin.

Aikoinaan akkreditointilappu kaulassa ei tullut edes tajuttua, kuinka iso, vaikea ja kaiken kaikkiaan kompleksinen ajanjakso toukokuinen MM-turnaus voi olla. Mielensä voi näemmä pahoittaa mistä vain.

Ahdistus on taattu, jos henkinen kypärä on ruuvattu liian kireälle.

Näissä kisoissa Leijonien peli on kulkenut sen verran kiitettävästi, että kritiikin kohteeksi on nostettu yleisö. Liian moni kuulemma katsoo peliä liian hiljaa.

Valittamista seuratessa syntyy väkisin vaikutelma, että Jukka Jalosella on ratkaistavanaan paljon vähemmän vaikeita kysymyksiä kuin keskiverto katsojalla. Hänelle riittää melkeinpä vain se, että miettii, kuka laitetaan maaliin, montako porilaista joukkueeseen otetaan, istutetaanko Miro Heiskanen ja Esa Lindell pakkipariksi vai tyrkätäänkö Dallasin tähdet normaali-ihmisten rinnalle.

”MM-kisoja voi näköjään seurata tusinalla tavalla väärin.”

Jos katsoja ostaa otteluun lipun – tai joku sen lahjoittaa – niin on ihan oma asia, pitääkö ääntä, istuuko hiljaa vai osoittaako asiantuntemustaan hakametsäläisittäin hymisemällä.

Se taas tarkoittaa sitä, että kun kaukalossa tapahtuu jotakin poikkeuksellisen hienoa, vieruskaveria kopautetaan huomaamattomasti kyynärpäällä kylkeen. Sen jälkeen räpsäytetään silmäripsiä tai kohotetaan kulmakarvoja millin tai puoli.

Hullaantua voi eleettömästi. Hiljaa ja hartaana.

Kun kiekkotyövelvoitetta ei ole ollut, Tampereen kotikisat ovat antaneet hyvän tilaisuuden olla turisti ja pohtia omaakin MM-suhdetta.

Kisakadusta riitti kertakäynti, yöelämän ovat hoitaneet jenkkien NHL-tähdet, eikä areenan uumeniin ole jaksanut vääntäytyä joka ilta. Silti kisojen yleistunnelmaa on ollut siisti seurata.

Itse vierastan kahden ja puolen viikon karnevaaleja, en sonnustaudu pahvikypärään, enkä jaksa istua Latvian rumpuryhmän keskellä. En silti yleistä, että kukaan muu ei saisi riehaantua ja metelöidä.

Tauotonta desibelimyrskyä ei kestä kuulo. Kukkaro taas ei kestä 300–800 euron vip-paketteja, eikä 185 euroa eilisestä Itävalta-ottelusta. Mutta jos joku haluaa sen maksaa, niin siitä vaan.

Ökykallis on silti väärä sana kuvaamaan koko kisoja.

Katsomoon on päässyt pienelläkin rahalla. Torstai-illan Tshekki-pelin lipun hinta (14,50 € + varausmaksu 2,50) oli sangen kohtuullinen. Verrokiksi voi ottaa vaikkapa Nokian jäähallissa pelatun salibandyn SM-finaalin tai viime lauantain pesiksen superlauantain. Molemmissa sisäänpääsy maksoi 25 euroa.

Valinnan on toki voinut voi toki tehdä Jukka ja Kari Jalosen leijonapaitaisten joukkueidenkin välillä. Valinta 17 ja 185 euron välillä oli helppo.

Toki en nähnyt M. Anttilaa, oli vain näitä Pastrnakeja, Krejcejä ja Cervenkoja. Mutta tuttu otus rinnassa oli K. Jalosenkin suojateilla.

Kirjoittaja on Kankaanpään Seudun päätoimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut