Jalkapalloilija Emmi Alanen, 30, kertoo elämänsä vaikeimmista hetkistä: "Minun oli pakko laittaa peli poikki" - Urheilu - Satakunnan Kansa

Naisten jalkapallomaajoukkueen keskikenttäpelaaja Emmi Alanen kuvattuna Göteborgin keskustassa.

On myös toinen Emmi

Naisten jalkapallomaajoukkueen Emmi Alasesta, 30, olisi voinut tulla huippupainija. Vaikean vamman jälkeen hän teki lajivalintansa. Loukkaantuminen ei ollut kuitenkaan haasteista pahin. Alanen uupui suorituspaineiden takia. Nyt hän kertoo, miten hän toipui ja rakensi hiljalleen identiteettinsä uudelleen.


25.11. 10:00

Miten Lappajärveltä voi tulla jalkapalloilijaksi?

Se on hyvä kysymys. Eihän siellä edes ollut tyttöjen joukkuetta.

Lappajärvellä elämä soljuu eteenpäin omalla painollaan. Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevalla maalaispaikkakunnalla on omakotitaloja, vihreitä ruohikoita, marjapensaita ja joka välistä pilkottava järvi. Siellä on alle kolme tuhatta asukasta, mikä tarkoittaa, että suurin osa ihmisistä tuntee toisensa. Siellä on turvallista ja paljon mahdollisuuksia olla, mennä ja tehdä.

Kun astuin kotiovesta ulos, näin tien toisella puolella vihreän nurmen ja yleisurheilukentän. Pellon takana näkyi koulukeskus ja pesäpallokenttä. Kesään kuuluivat ruohonleikkurin ääni ja iltaisin pesäpallon kopsahdukset.

Kiinnostukseni jalkapalloon heräsi, kun olin isäni Vesa Alasen jalkapalloharjoituksissa ja pelireissuilla mukana. Näin paljon jalkapalloa. Olin osa isäni joukkueen yhteisöä, ja se oli tosi mahtavaa. Treenien jälkeen potkin palloa isäni pelikaverien kanssa. Futsaljoukkueen turnausmatkoilla olin myös mukana ja sain pelata kentällä pelitauoilla. Äitini Marjo Alanen oli valmentajani pesäpallossa.”

”Teimme paljon asioita perheenä. Liikunnallinen elämäntapa on sieltä lähtöisin ja myös elämänarvot. Perhe on tosi tärkeä, yhdessä tekeminen, muista ihmisistä välittäminen ja kunnioittaminen.

Olin kymmenvuotias, kun kolme vuotta nuorempi veljeni oli menossa Evijärvelle futistreeneihin. Halusin mukaan, ja siitä alkoi pelaaminen.

Pelasin Evijärven Urheilijoissa 13–14-vuotiaaksi asti poikien kanssa. Koin, että olin yksi heistä, vaikka olin joukkueen ainoa tyttö. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Ympäristö oli turvallinen ja sellainen, että siinä kaikki puhalsivat yhteen hiileen.

Valmentaja kysyi minulta, sopiiko minulle, jos hän ilmoittaa minut tyttöjen piirijoukkuetapahtumaan. Jollain tavalla se oli yllätys. Piirijoukkueessa minulta kysyttiin, josko haluaisin pelata tyttöjen joukkueessa Kokkolassa. Sinne oli tunnin matka. Vanhempieni piti jaksaa viedä minua pari kertaa viikossa Kokkolaan. Ilman heidän tukeaan en olisi tässä tilanteessa.”

Emmi Alanen aloitti jalkapalloilun joukkueessa vasta 10-vuotiaana ja pelasi poikien joukkueessa 14-vuotiaaksi asti.

”Harrastin myös yleisurheilua, talvisin hiihtoa, painia ja pesäpalloa, jonka jätin 14-vuotiaana. Harjoittelin paljon.

Joka päivälle oli jotain tekemistä, ja joinakin päivinä olin ensin jalkapallotreeneissä, joiden jälkeen oli vielä painitreenit.

Paini valikoitui lajikseni sukuni takia. Isäni [kahdeksankertainen SM-mitalisti] oli myös painivalmentaja, ja hänen mukanaan päädyin salille.

Muistan Lappajärven painisalin valoisuuden. Keskellä salia oli yksi iso painimatto, jolla lojui heittonukkeja. Seinällä oli puolapuut ja leuanvetotanko, ja katosta roikkuivat kiipeilyköydet. Salilla haisi hiki ja oli tunkkainen ilma. Juomavesi maistui raudalle.

Treenit olivat kovia. Hiukseni olivat aina niin sekaisin, että en meinannut nähdä mitään. Salilla jokainen sai olla oma itsensä. Pojat, tytöt, nuoret ja vanhat treenasivat yhdessä. Välillä lihakseni olivat niin kipeät kovan treenin jälkeen, että minulla oli vaikeuksia liikkua. Treenaaminen oli jatkuvaa itsensä haastamista ja voittamista.

Painisalin henkeen kuului aitous ja kunnioitus. Siellä tavallaan jokainen ihminen joutui riisuutumaan kaikesta ylimääräisestä ja vain kamppailemaan nainen naista tai mies miestä vastaan. Se oli raakaa, koska lopputulos oli aina selvä, jompikumpi voitti. Luovuudella ei ollut kuitenkaan rajaa. Painiminen oli jatkuvaa ongelmien ratkaisua. Painiessa piti elää koko ajan hetkessä.

Koen, että ihminen on salilla luonnollinen itsensä. Ei ole mitään ylimääräistä.”

Muutin 16-vuotiaana Vaasaan lukiolaiseksi. Minulla oli siellä mahdollisuus panostaa sekä painiin että jalkapalloon. Pari vuotta myöhemmin koin ensimmäisen ison loukkaantumisen, kun jalkaani tuli rasitusmurtuma. Olin melkein vuoden poissa treeneistä.

Tein lajivalintani vasta 19-vuotiaana. Varmaan myös siksi, että minulle tuli paljon menestystä painissa [nuorten EM-hopeaa ja pronssia]. Loukkaantumisen jälkeen tein lajivalintani. Kuntoutumiseni aikana kaipuuni jalkapallokentälle oli suurempi kuin kaipuuni painisalille. Nautin jalkapallon pelaamisesta niin paljon.

Kysyin vanhemmiltani, mitä jos teen väärän lajivalinnan. Heidän tukensa ja sanansa auttoivat. He sanoivat, että voisin aina vaihtaa toiseen lajiin takaisin, jos tuntisin tehneeni väärän valinnan. En ole kertaakaan katunut päätöstäni.”

Irlannin Jamie Finn (vas.) yritti riistää palloa Helmareiden Emmi Alaselta (kesk.). Emma Koivisto seurasi tilannetta Helsingin olympiastadionilla pelatussa naisten MM-karsintaottelussa Suomi-Irlanti Helsingissä 26. lokakuuta.

Haasteita on ollut.

Ensimmäinen niistä oli muutto Ruotsin Uumajaan pelaamaan vuonna 2013. Muutama vuosi sitten väsyin henkisesti ja fyysisesti. Se johti siihen, että minulla tuli perättäisiä loukkaantumisia paljon.

Vuoden 2017 alussa vaikeita asioita kasautui sillä tavalla, että henkiset voimavarani eivät enää riittäneet niitä käsittelemään. Oli paljon yksityiselämän asioita ja ihmisten sairastumisia. Kun kyse oli lähimmäisistä, sellaisten asioiden rinnalla jalkapallo oli toissijaista.

Oli monta asiaa, jotka vaikuttivat kokonaisuutena. Kroppani oli ylikierroksilla, eikä palautuminen ollut optimaalista. En saanut treeneistä enää mitään irti. Minulla ei ollut energiaa keskittyä asioihin.

Minulla oli koko ajan halu tulla takaisin pelikentille, mutta loukkaantumiskierre vain kasvoi. Mietin, onko minun edes mahdollista palata takaisin absoluuttiselle huipputasolleni. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä töitä sen eteen. Minun piti luoda uudelleen pohja ja perusta.”

”Rupesin miettimään tulevaisuuttani ja sitä, mitä tapahtuu peliuran jälkeen. Se oli tärkeätä myös identiteettini kannalta, ettei se perustuisi vain urheilijaminään ja jalkapalloilija-Emmiin. On myös Emmi kentän ulkopuolella. Jotta pystyisin pelaamaan hyvin haluamallani tavallani, minun pitää myös voida hyvin.

Aloin opiskella, jotta minulla olisi myös jotain muuta pelaamisen ohella. Minulla on aina ollut haaveena työskennellä liikunnanopettajana.

Varmaan suurin osa urheilijoista miettii vastoinkäymisten kohdalla, mitä tapahtuu, jos ei voi urheilla. Ihmisen pitäisi olla yhtä arvokas myös urheilun ulkopuolella. Itsetunnon ei pitäisi perustua vain suoritukseen tai sen suorituksen ei pitäisi määritellä ihmistä ja hänen arvoaan.

Emmi Alanen oli jo nuorena pelaajana vuoden 2013 EM-turnauksessa, mutta ensi kesänä hän pääsee näillä näkymin kokemaan uudestaan EM-kisahuuman.

Urheilu-uran jälkeen on myös toinen ura. Jos voin valmistaa itseäni tulevaisuuteen, siirtymävaihe ei ole niin raskas tai pitkä. Se antaa minulle paljon, että pystyn kehittymään jossain muussakin.”

”Väsyminen ei tapahdu hetkessä. Kuormaa pitää olla pidemmältä ajalta. Varmasti yksi syy väsymiseen olivat paineet ja odotukset, joita asetin itselleni. Olen suorittajaluonne. Asetan korkeat tavoitteet itselleni ja haluan kaikissa asioissa suoriutua mahdollisimman hyvin.

Suoriuduin arjesta ja arkipäiväisistä asioista, mutta se vei enemmän energiaa ja tarvitsin enemmän aikaa palautumiseen. Omien vanhempien tuki oli tosi tärkeätä. Sain myös ympäristöstäni tukea. Minun oli pakko laittaa peli poikki.

Huilasin pari kuukautta. Pikku hiljaa lähdin kevyesti kasvattamaan kuormitusta. En menettänyt paljoakaan kaudesta 2017.

Uupuminen ottaa aikaa, ja palautuminen kestää. Se ei tapahdu sormia napsauttamalla. Pitää kokeilla, missä rajat menevät. Kyllähän tuollainen jättää jälkiä kroppaa ja ihmiseen. Sanoisin, että toipumiseen meni lopulta pari vuotta.

Iän myötä pystyn näkemään elämää laajemmasta näkökulmasta. Olen oppinut vastoinkäymisistäni paljon ja saanut työkaluja, joiden avulla voin selviytyä vaikeuksista. Enää en ajautuisi samaan tilanteeseen. Olen kyllä tosi onnellinen siitä, missä olen tänä päivänä sekä ihmisenä että pelaajana.”

Emmi Alanen (kolmas vas.) naisten jalkapallomaajoukkueen harjoituksissa Göteborgissa. Maajoukkueen päävalmentaja Anna Signeul käveli hänen vierestään.

”Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen minulle oli tosi iso juttu, kun maajoukkue varmisti paikkansa EM-turnauksessa.

Koin silloin puhdasta iloa. Tunsin myös arvokkuutta ja tyytyväisyyttä unelman täyttymisestä kovan työn jälkeen. Oli upeata, miten sen tunteen pystyi jakamaan monen ihmisen kanssa.

Olen onnellinen tänä päivänä siitä, että voin hyvin ja olen terve, eikä minulla ole ollut loukkaantumisia. Pystyn edelleenkin pelaamaan ammatikseni ja nautin arjestani. Opiskelut ovat siinä rinnalla ja kehittävät minua ihmisenä.

Se on minulle suuri kunnia, että olen isossa roolissa maajoukkueessa. Se tekee nöyräksi. Maajoukkueessa on niin paljon hyviä pelaajia, ja huomaan, miten pelaajat kehittyvät koko ajan. Näen, että minulla on mahdollisuus auttaa ja tukea nuorempia pelaajia.

Haluan vielä löytää rajani jalkapallossa. Jos pystyn kehittymään niin hyväksi pelaajaksi kuin mahdollista, pystyn silloin parhaiten auttamaan joukkuettani, mikä voi johtaa myös joukkueen onnistumiseen.

Emme ole koskaan pelanneet MM-kisoissa. Se on meillä tavoitteena, ja se on myös minun unelmani.”

Ruotsi–Suomi Göteborgissa torstaina kello 19.30 Suomen aikaa. YLE TV2 näyttää kello 19.15 alkaen.

Emmi Alanen

  • Syntynyt huhtikuussa 1991

  • Suomen jalkapallomaajoukkueen ja Växjö DFF:n keskikenttäpelaaja.

  • Aiemmat seurat: Evijärven Urheilijat, Kokkola F10, KPV, FC Sport, FC United, HJK, Umeå IK, Vittsjö GIK.

  • Painijana saavutti alle 17-vuotiaiden EM-hopeaa ja EM-pronssia ja alle 20-vuotiaiden PM-hopeaa.

  • Jalkapallomaajoukkueessa 89 ottelua ja 20 maalia.

  • Muuta: Isä Vesa Alanen voitti kahdeksan SM-mitalia. Isoisä Veikko Alanen oli painin MM-nelonen. Veikon veli Pekka Alanen edusti Suomea Tokion 1964 ja Meksikon 1968 olympialaisissa. Hän oli vuoden 1966 EM-kisoissa viides. Emmi Alasen serkku Johannes Alanen voitti alle 20-vuotiaiden nuorten jääkiekon MM-kultaa vuonna 1998. Emmi Alasen pikkuveli Eemeli Alanen pelasi Ässien junioreissa 2010–2014, nykyään hän pelaa Suomi-sarjaa Seinäjoen S-Kiekossa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut