Kävelen vieraassa maassa ydinkeskustan laitamilla. Aurinko paahtaa eri tavalla kuin kotona, vaikka se on sama aurinko. Karmiininpunainen urheiluauto kulkee tiellä, jonka reunassa kerjäläinen istuu.
Elintasoerot voi huomata päätään kääntämättä. Kunnallisen rakennuksen uusklassinen julkisivu on nähnyt parhaat päivänsä. Suurimmatkin ihmisen taidonnäytteet näyttävät rapistuvan ajan hampaissa, kuten elämä ja terveyskin.
Käännän katseeni taivaalle. Ajattelen myöhemmin koittavaa aikaa, jolloin tämä kaikki keskeneräisyys ja ratkaisemattomuus loppuu — kun hyvyys saa viimeisen sanan. Jokin minussa tuona hetkenä hiljaa toivoo, että se aika saapuisi pian.
Samaa saattoivat toivoa opetuslapset, jotka aikoinaan ihmettelivät, miksi Jeesuksen täytyy lähteä pois, kun niin moni asia oli vielä kesken. Jeesus rohkaisi kryptisesti, että Pyhä Henki tulisi johtamaan heitä.
Jatkaessani matkaa kulman takaa paljastuu pieni puistoalue. Puuston vihreys on vastavoima hiekkakiven sävyille. Lapsia leikkii veden äärellä vanhemman väen katsellessa korkean puun varjossa.
Katson puuta, joka on seissyt siinä kauan ennen kaupungin seinien kohoamista, ja joka luultavasti näkisi kevään vaikka kaupunki ympäriltä sortuisi.
Mietin luonnon ihmeitä, niitä monimutkaisia kehityskulkuja, miten luonto ylläpitää itseään — miten kasvit, eläimet ja hyönteiset ovat harmonisessa vuorovaikutuksessa.
Huomaankin ajattelevani, että olisipa ihmiselämä pidempi, jotta ehtisi ihmetellä ja tutkia tätä kaikkea.
Kristitty kallistuu kahtaalle: toisaalta tähyten taivasta, toisaalta pitäen jalat tiukasti maassa.
Uskoon sisältyy lupaus, ettei kuoleman edessä tarvitse pelätä, mutta yhtä tärkeää on muistaa, ettei elämää kannata pelätä, koska siihen kätkeytyy monet taivaan aarteet, jotka Henki voi ajan kanssa paljastaa.
”Olisipa ihmiselämä pidempi, jotta ehtisi ihmetellä ja tutkia tätä kaikkea.