Krista Kiurun vappupuheessaan antama ilmoitus SDP:n puheenjohtajakisaan osallistumisesta on historiallista laatua. Porista ei ikinä ole noustu SDP:n johtoon, vaikka kaupunki on puolueen vankimpia kannatusalueita.
Jos tarkastelua laajentaa koko Satakuntaan, pitää palata vuosiin 1917–1918. Kokemäellä syntynyt Kullervo Manner oli sisällissodan aikaan SDP:n ja punaisen hallituksen puheenjohtaja.
Manner loikkasi sodan jälkeen Neuvostoliittoon ja puolueen johtoon tuli täysin toista aatesuuntaa edustanut Väinö Tanner, jolla oli niin ikään vahvat siteet Poriin. Hänet valittiin eduskuntaan Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä, vaikka oli helsinkiläinen.
Tannerilaisuus on viime viikkoina ollut suvantovaiheen jälkeen muotisana SDP:n keskuudessa. Termillä viitataan tavallisesti oikeistodemareihin.
Tanner suuntautui ulkopolitiikassaan länteen ja pystyi talouspolitiikassa tekemään yhteistyötä porvarien kanssa. Samaan aatesuuntaan lasketaan tavallisesti ex-pääministeri Paavo Lipponen, joka nimesi Tannerin isänmaan pelastajaksi.
Ennakkosuosikkina SDP:n puheenjohtajakisaan lähtee nyt Antti Lindtman, jota myös pidetään tannerilaisena.
Krista Kiuru korosti haluavansa tarjota puolueväelle vaihtoehdon, vaikka tiedostaakin lähtevänsä takamatkalta.
Kiuru asemoi itsensä vappupuheessaan Sanna Marinin linjan jatkajaksi. Entisen puheenjohtajan Rafael Paasion lausahdusta mukaillen hän on Lindtmanista pari piirua vasemmalla.
Kiurun ja Lindtmanin erottavia tekijöitä kannattaa hakea talouspolitiikasta. Lindtmanilla on todennäköisesti valmiuksia kovempaan talouskuriin kuin Kiurulla.
Demarit joutuvat pohtimaan sitä, kumpi on uskottavampi vastavoima todennäköisesti syntyvälle oikeistohallitukselle.
Kiuru tekee palveluksen tarjoamalla puolueelle mahdollisuuden linjakeskusteluun, mutta hän hyötyy asetelmasta myös itse. Osallistuminen on sijoitus tulevaan, vaikka hän ei voittaisikaan.
Kiuru sanoi itsekin lähtevänsä takamatkalta. On hieman kiusallista, että Satakunnan piiri ei ole yksimielisesti hänen takanaan. Lindtmanilla on kannatusta etenkin Rauman suunnalla.
Kiurun ohut mahdollisuus piilee siinä, että jäsenistö pääsee ensimmäistä kertaa ottamaan kantaa puheenjohtajasta.
Tavallisesti valinta on ollut pelkästään puoluekokousedustajien käsissä, ja heidän valintaansa liittyvässä junttaamisessa Kiuru olisi ollut vielä hankalammassa asemassa.
Lindtmanin ja Marinin kamppailu puoluevaltuustossa kolme vuotta sitten jätti joillekin arpia. Eri yhteyksissä on arveltu, että Kiurun Marinille keräämät äänet olivat ratkaisevassa asemassa.
Jos Kiuru onnistuu saamaan edes kohtalaisen tuloksen, hänen painoarvonsa kasvaa puolueessa. Vaikka Lindtman voittaisi, hän ei voi jättää Kiurua huomiotta.
Kiuru on sitä paitsi tavannut olla uskollinen istuvalle puheenjohtajalle, ja hänellä on sellaisia tahtopoliitikon ominaisuuksia, jotka ovat oikein johdettuna vertaansa vailla.
”Jos Kiuru onnistuu saamaan edes kohtalaisen tuloksen, hänen painoarvonsa kasvaa puolueessa.