Tyynenmeren saarivaltio Fidži on kutakuinkin niin kaukana Suomesta ja Satakunnasta kuin mikään maa voi olla. Sama pätee sen luontoon ja ilmastoon ainakin, jos vertailukohdaksi otetaan kolea ja sateinen suomalainen alkukesän päivä hyttysiä kuhisevassa lepikossa.
”Ihanalla Fidžillä odottavat kristallinkirkkaan meren ympäröimät paratiisimaisen vehreät saaret ja maailman parhaisiin kuuluvat sukellukset”, mainossivusto ylistää.
Satakunnan Kansaa kustantaneen Satakunnan Kirjateollisuus Oy:n toimitusjohtaja Tuomo Saarinen oli Fidzillä vuoden 1995 juhannuksen aikaan. Se oli yksi etapeista perheen maailmanympärimatkalla.
Matkaa oli edeltänyt lehden ja sen kustannusyhtiön historian myrskyisin kymmenvuotiskausi, mutta kesällä 1995 tulevaisuus alkoi näyttää seesteisemmältä. Sen vuoksi Saarinen saattoi pitkän piinan jälkeen lähteä rentoutumaan maapallon toiselle puolelle. Hän oli ansainnut lomansa.
Sovittu oli muun muassa, että vuonna 1917 perustettu Kirjateollisuus ja sen emoyhtiöksi eli osakkeiden hallintayhtiöksi vuonna 1988 perustettu SK-Invest Oy fuusioidaan. Tätä varten oli kutsuttu koolle ylimääräiset yhtiökokoukset, joiden tehtävänä oli sinetöidä fuusio.
Juuri ennen kokousten alkua SK-Investin hallitus kuitenkin hämmästytti kaikki vetämällä esityksen pois. Oli käynyt ilmi, etteivät rahoittajat sittenkään uskoneet emoyhtiön selviävän yli 174 miljoonan markan veloistaan. Siksi Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal oli päättänyt edellispäivänä hakea SK-Investin konkurssiin. Emoyhtiö omisti 92 prosenttia Satakunnan Kirjateollisuuden osakkeista.
Saarinen sai konkurssista tiedon Fidzin aurinkosaarelle. Se tuli aivan puun takaa hänellekin, ja puu oli palmu.
Miten yksi Suomen vakavaraisimmista lehtitaloista saattoi romahtaa muutamassa vuodessa? Miten Tuomo Saarinen päätyi kriisijohtajaksi yhtiössä, joka tunnettiin tarkasta taloudenpidostaan muuallakin kuin Satakunnassa?
Ennen näyttöpäätteiden tuloa ilmoituksia valmistettiin paperityönä. Kuva on vuodelta 1992.
Tuomo Saarinen tuli Satakunnan Kirjateollisuuteen vuonna 1983 valtakunnallisen median lippulaivasta Sanoma Oy:stä. Samasta helsinkiläiskonsernista saapui vuonna 2001 myös Satakunnan Kansan tuleva päätoimittaja ja kustantaja Jouko Jokinen – ja sinne meni koko lehti vuonna 2020.
Saarisen kasvutausta on kuitenkin porilainen. Hän syntyi karhukaupungissa vuonna 1946 ja kirjoitti ylioppilaaksi Porin Lyseosta vuonna 1964. Kuusi vuotta myöhemmin hän valmistui diplomi-insinööriksi Espoon Otaniemestä, Teknillisen korkeakoulun graafisen tekniikan linjalta.
Tammikuussa 1996 julkaistussa 50-vuotishaastattelussa Saarisen harrastuksina mainittiin mökkeily Siikaisissa ja hiihto sekä laskettelurinteillä että murtomaaladuilla.
Toimitusjohtajana Saarinen ei kuitenkaan ollut minkään sortin hiihtelijä. Hän oli kova luu, joka profiloitui mielikuvatasolla pikemminkin saksalaisuuteen ja laatuautoihin, muun muassa Porscheen, jolla ajaminen kertoi sen aikaisessa Satakunnassa vahvasta itseluottamuksesta. Saariselle ei kannattanut käydä mussuttamassa joutavista pikkuasioista. Kuittaus tuli napakasti. Matalalla äänellä. Kuin Paavo Lipposelta.
Saarinen johti yhtiötä ja vuodesta 2006 myös pörssiyhtiö Talentumin hallitusta varmojen visioiden ja vankan kokemuksen varassa. Vaikka jokaiselle päätökselle ei henkilökunnan keskuudessa hurrattu, häntä pidettiin oikeudenmukaisena johtajana. Auktoriteettia löytyi.
Vielä nauratti. Kun kuva otettiin 27. marraskuuta 1989, Satakunnan Kirjateollisuus Oy:n hallintoneuvosto oli juuri julistanut Satakunnan Kansan sitoutumattomaksi lehdeksi. Tyytyväiset herrat eturivissä olivat hallintoneuvoston puheenjohtaja Toivo Haukio (vasemmalla), hallituksen puheenjohtaja Erkki Saarnilehto, toimitusjohtaja Tuomo Saarinen ja päätoimittaja Erkki Teikari.
Kurjistumisen kierre alkoi 1980-luvun kasinotalousvuosista ja niitä seuranneesta lamasta.
Kun Tuomo Saarinen vuoden 1992 alkupuolella naputteli katsausta edellisen vuoden vuosikertomukseen, hän joutui toteamaan, että takana oli varsinainen annus horribilis: kamala vuosi.
”Odotukset Suomen kansantaloudessa vuodelle 1991 olivat huonot, mutta todellisuus oli pahimpia uhkakuviakin kurjempi.”
”Ehkä parasta, mitä viime vuodesta voi sanoa on, että nyt se on ohi.”
Satakunnan Kirjateollisuus pyrki sopeutumaan lamaan leikkaamalla menoja isolla juustohöylällä, mutta vuodesta 1992 tuli annus vere horribilis, vielä kamalampi. Satakunnan Kansan ilmoitustuotot putosivat edelleen 15 prosenttia ja liikevaihto 9 prosenttia. Myös levikki oli laskussa, välillä jyrkässä sellaisessa.
””Pelottelulla ja antamalla vääriä tietoja yhtiöstä ihmiset koetetaan hämätä hädissään myymään osakkeensa.”
Layout-palaverissa vuonna 1990 keskustelivat faktori Seppo Leiniitty (vasemmalla), uutispäällikkö Timo Uusitalo, faktori Kari Nurmi, tekstinvalmistuksen tuotantopäällikkö Olavi Hilo, toimituspäällikkö Jaakko Leppänen ja toimitussihteeri Lasse Laine.
Alamäki ei johtunut ainoastaan lamasta. Siihen vaikutti ratkaisevasti myös lamaa edeltäneeseen kulutusjuhlaan ja kasinotalouteen liittynyt nurkanvaltausmeininki – tai ehkä olisi parempi puhua nurkanvarkaudesta.
Röyhkein nurkkaaja oli sijoitusyhtiö Panostaja Oy:n vuonna 1988 perustama viestintäalan ”kehittämisyhtiö” Viestintäkehitys Oy. Tamperelaisvetoisen yhtiön avainhenkilöitä olivat toimitusjohtaja Pasi Asikainen ja hallituksen puheenjohtaja Kimmo Sasi. Sasi oli tuolloin kokoomuksen kansanedustaja.
Helppojen voittojen toivossa Viestintäkehityksen strategiana oli aggressiivisesti saalistaa Savon Sanomien, Ilkan, Aamulehden ja Satakunnan Kansan kaltaisten vanhojen maakuntalehtien osakkeita lähinnä piensijoittajilta.
Satakunnan Kansalla niitä oli paljon. Osakkeet tapasivat kulkeutua maakunnan isäntien piironginlaatikoihin lähinnä aatteelliselta pohjalta.
Lokakuun 24. päivänä vuonna 1988 Satakunnan Kansassa oli sitten pearlharbormainen otsikko: ”Kaapparit iskivät Satakunnan Kansan osakkeisiin.” Mittavassa manööverissä tamperelaisen Viestintäkehityksen puhelinostajat loivat paniikkia ja pelottelivat osakkeenomistajia valheellisilla tiedoilla, joiden mukaan Kirjateollisuuden osakkeet olivat romahtamassa.
”Kampanjan kärki on kohdistettu nimenomaan sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ehkä kovin hyvin ole selvillä pörssikauppaan ja osakekursseihin liittyvistä asioista”, Tuomo Saarinen murisi Satakunnan Kansan uutisessa.
”Pelottelulla ja antamalla vääriä tietoja yhtiöstä heidät koetetaan hämätä hädissään myymään osakkeensa. Pelkkää palturia ovat myös väitteet, että yhtiön johto tai hallintoelimien jäsenet olisivat myyneet osakkeensa. Se kuuluu propagandaan, jolla omistajia nyt uhkaillaan.”
Silti muun muassa kehitysyhtiö Oy Investmentbolaget Nobiscum Ab:n 20 prosentin omistusosuus siirtyi Viestintäkehityksen salkkuun. Sama pätee Satakunnan Kansan oman puolueen eli kokoomuksen 7 prosentin osuuteen.
Seuraavana vuonna lehti irtaantui kokoomuksesta ja julistautui sitoutumattomaksi, mutta päätökset eivät ainakaan suoraan kytkeytyneet toisiinsa. Niihin aikoihin moni muukin maakuntalehti luopui puoluesidonnaisuudesta.
Faktori Vesa Holopainen esitteli sivusuunnitelmaa toimituspäällikkö Oili Vuolakselle vuonna 1992. Taustalla seisoi repron esimies Matti Halmeenpää.
Satakunnan Kirjateollisuus ryhtyi vastahyökkäykseen. Se perusti samana vuonna 1988 omistajayhtiökseen SK-Investin, joka ryhtyi ostamaan Kirjateollisuuden osakkeita eli omaa itseään valtaajia parempaan hintaan (lue: ylihintaan). Tavoitteena oli saada osake-enemmistö SK-Investin haltuun ja pitää yhtiö sekä lehti omissa satakuntalaisissa käsissä.
Operaatio onnistui, mutta voittoa voi perustellusti kutsua Pyrrhoksen voitoksi. Sellaisessa voittaja kokee niin raskaita menetyksiä, että sille koituu haittoja enemmän kuin hyötyjä.
SK-Invest joutui ostamaan osakkeita velaksi, ja osa velkarahasta oli sittemmin hyvin kalliiksi tullutta valuuttalainaa. Kotimaisenkin rahan korko oli yli 15 prosenttia. Lainakulut oli määrä maksaa konserniavustuksella, mutta sitä saadakseen emoyhtiön piti omistaa 90 prosenttia Kirjateollisuudesta. Siksi lainaa otettiin lisää ja lisää.
Raju velkaantuminen oli myrkkyä lama-alhossa, johon Suomi romahti vuonna 1990. Silti, kaikesta kurimuksesta huolimatta, Satakunnan Kansa sinnitteli pinnalla ja näytti selviytyvän vaikeuksistaan aina SK-Investin vuoden 1995 konkurssiin saakka. Sen jälkeen alkoi tuuliajo.
Lehti ilmestyi normaalisti, ja Satakunnan Kirjateollisuus oli pystyssä, mutta 92 prosenttia sen osakkeista oli velkojapankkien ja Arsenalin hallussa. Ne ja yhdentoista sanomalehtikustantajan perustama nurkanvaltausten torjuntayhtiö Pro Lehdistö etsivät osakepotille aktiivisesti ostajaa. Pro Lehdistö itse oli ostanut Viestintäkehityksen toukokuussa 1989.
Kevättalvella 1996 omistajaehdokkaaksi hahmottui yhteenliittymä, jossa olivat mukana Turun Sanomat ja Sanoma Oy sekä muun muassa Uutta Aikaa Porissa kustantanut Kehitys Oy, Hacklin-yhtiöt ja Porin Seudun Osuuspankki. Tässä järjestelyssä Satakunnan Kansa olisi siirtynyt TS-konsernin huomaan.
Kaupasta julkistettiin esisopimus, mutta aivan kalkkiviivoilla kimppa kaatui erimielisyyteen kauppahinnasta. Hinnaksi oli sovittu noin 120 miljoonaa markkaa, johon turkulaiset alkoivat tiettävästi vielä tinkiä 10 miljoonan markan alennusta. Se ei käynyt päinsä.
Vakavaksi veti. Toimitusjohtaja Tuomo Saarinen ja hallintoneuvoston puheenjohtaja, kauppaneuvos Matti Linnainmaa joutuivat esittelemään kipeitä leikkauksia kevään 1994 yhtiökokoukselle.
Kolmen kuukauden kuluttua, 1. kesäkuuta 1996 esillä oli uusi esisopimus.
Pelastaja saapui samasta ilmansuunnasta kuin hyökkääjä kahdeksan vuotta aiemmin, sillä sopimuksen mukaan tamperelainen Aamulehti-yhtymä ostaa 91 prosenttia Satakunnan Kirjateollisuuden osakkeista 140 miljoonalla markalla. Samassa yhteydessä Satakunnan Kansan Valtakadun toimitalo siirtyi Arsenalin omistukseen 20 miljoonalla markalla.
Kun loppu oli hyvin, kaikki, tai ainakin melkein kaikki oli hyvin. Lopullinen kauppakirja allekirjoitettiin 12. kesäkuuta ja Satakunnan Kansa siirtyi ensin Aamulehden ja kaksi vuotta myöhemmin uuden aamulehteläis-maikkarilaisen Alma Median talliin.
Tuomo Saarinen jäi eläkkeelle toukokuussa 2006. Vähän sitä ennen hän saattoi todeta Satakunnan Kansan lähtöhaastattelussa, että Satakunnan Kirjateollisuus teki edellisvuonna historiansa parhaan tuloksen.
Hän kuitenkin tähdensi, että aina pitää varautua pahoihin päiviin. Sellaiset voivat yllättää koska tahansa.
”Lamaa suurempi muutos on ollut omistusrakenteiden muuttuminen.”
”Kun aloitin työssäni, Suomessa ei ollut minkäänlaisia lehtiketjuja. Käytännössä kaikki olivat itsellisiä yrityksiä.”
Pisimmälle viedyssä muodossa kehitys saattoi Saarisen mukaan tarkoittaa jopa yhteissivuja. Netistä hän ei puhunut mitään.
Lähteet: Eino Salmenperä ja Risto Ennekari: ”Satakunnan Kansa ja sen edeltäjät 1873-2003” sekä Satakunnan Kansan arkisto, erityisesti Harri Aallon artikkeli ”Taistelu lehtitalosta” (SK 18.8.2013).
Ellei toisin mainita, kuvat ovat kirjasta ”Satakunnan Kansa ja sen edeltäjät”.
Fakta
Tapahtui tämän jälkeen
Nuorekas Virta-liite ilmestyi vuosina 2005-2012.
Helsingin Sanomissa päällikkötoimittajana työskennellyt Jouko Jokinen aloitti Satakunnan Kansan päätoimittajana 2001 ja siirtyi Aamulehteen 2010. Häntä seurasivat Petri Hakala ja Olli-Pekka Behm sekä nykyinen päätoimittaja Tomi Lähdeniemi.
Verkkouutisointi alkoi 2002.
Ensimmäinen Virta-liite ilmestyi 2005 ja viimeinen 2012.
Satakunnan Kansa muutti Puuvillaan 2009 ja muuttui tabloidiksi 2012.
Kaupunkilehti Porilaine syntyi 2013, kun Porin Sanomat fuusioitiin Satakunnan Kansaan.
Sanoma Oy osti vuonna 2020 Alma Medialta Satakunnan Kansan ja Aamulehden sekä 13 pienempää sanomalehteä. Satakunnan Kansa ja Sanoman alueelliset paikallislehdet alkoivat tehdä entistä tiiviimpää yhteistyötä Sanoma Media Finlandin Satakunta-toimituksena.