Kirjakauppias Otto Palanderin otsa oli rypyssä. Häntä harmitti, vaikka Antti Lizeliuksen uusi Raamattu-painos, Sakari Topeliuksen satukokoelma Läsning för barn ja jopa vastikään edesmenneen Aleksis Kiven kohuromaani Seitsemän veljestä olivat kelpoisesti siivittäneet joulumyyntiä.
Vuoden 1873 tammikuinen alkuilta oli lumeton ja sysipimeä. Kirjakauppias istui Porin torin reunassa nahkuri Helanderin talossa sijainneen putiikkinsa takahuoneessa öljylampun valossa ja yritti tuijotella rilliensä yli pihan perälle: rottako siellä vipelsi?
Hän huokaisi syvään, kaivoi kirjoituspöydän ylälootasta Manilla-sikarin ja alalootasta joululahjaksi saadun pullon tanskalaista akvaviittia. Ne oli mielen kirkastajina tyystin toista luokkaa kuin Pietarsaaren tehtaiden mahorkat ja Porin polttimoiden tärpätit.
Kirjakauppias ei kuulunut viinamäen miehiin eikä tupakin tupruttelijoihin, mutta nyt oli laadukkaiden hermosauhujen ja neuvoantavan paikka.
Vaikka tammikuuta elettiin, ehtoo oli ulkona niin lämmin, että Palander avasi ikkunan. Sikarin lempeä tuoksu leijaili sisältä ulos ja lannan väkevä haju ulkoa sisälle. Piharivin alustan kulmalla rehottanut lantakasa ei ollut pakkasen puuttuessa jäässä. Varpuset viihtyivät siinä.
Päivällä Palander oli nähnyt Herrainpäivien suunnalla ison hanhiparven yrittelevän jo paluuta eteläisemmiltä mailta.
”Keskellä talvea”, hän päivitteli.
”Maailmankirjat ovat sangen sekaisin.”
Kirjakaupan lisäksi Otoksi kutsuttu Karl Otto Palander, 47, omisti samassa kiinteistössä kaupungin ainoan kirjapainon. Se häntä oikeastaan kismittikin. Miksi hän ei voisi käyttää vaatimatonta mutta toimivaa painoaan uuden suomenkielisen sanomalehden painamiseen ja ylevän yhteiskunnallisen sanoman levittämiseen porilaisille ja muille satakuntalaisille?
Kenties siksi, että hänen aikaisempi yritelmänsä, kaupungin ensimmäinen suomenkielinen lehti Porin Kaupungin Sanomia oli sinnitellyt vähäisen tilaajamäärän vuoksi pystyssä vain reilut kaksi vuotta kesästä 1860 vuoden 1862 loppuun.
Pitempään ilmestyi Palanderin ruotsinkielinen mutta suomalaisuusaatetta ajanut Björneborgs Veckoblad för Björneborgs och landsort eli sittemmin vain Björneborg. Sen elinkaari alkoi vuonna 1865 ja päättyi vuonna 1872. Syynä oli kieliristiriita. Lehti ei tyydyttänyt sen paremmin ruotsinkielisiä kuin suomenmielisiä.
Yhtä kehnosti oli käynyt myös muille yrittäjille aina opiskelija Carl Sjöblomin ensimmäisestä viikkolehdestä Björneborgs notis- och annonsbladista alkaen. Onneton aviisi ehti ilmestyä vuonna 1852 vain kaksi kertaa ennen kuin Porin palo saman vuoden toukokuussa tuhosi sen ja melkein koko muunkin kaupungin.
Palon seurauksena 75 prosenttia kaupungin asukkaista jäi kodittomiksi. Siksi Päärnäisten alueen eli nykyisen Kuukkarin pehmeään hiekkakankaaseen kaivettuihin monttuihin pykätyistä alkeellisista asumuksista syntyi kokonaan uusi kaupunki. Se oli kuoppakaupunki, Porin häpeäpilkku.
Köyhistä köyhimpiä kaupunkilaisia asui maakuopissa vielä 20 vuotta myöhemminkin, ja sen epäkohdan Otto Palander halusi poistaa. Toinen korjausta vaativa vääryys oli rahvaan suomenkielen kehno asema vallasväen ruotsiin verrattuna. Kolmas asianajoa vaatinut seikka oli rautatien saaminen Poriin. Ja vielä: jospa Kokemäenjoen yli saisi rakennettua sillan.
Porin siluetti näytti tutulta jo vuonna 1863. Kuva on otettu Kirjurinluodosta.
Kymmenisen päivää aikaisemmin, jouluaterian jälkeen, kirjakauppias oli tavaillut serkkunsa Yhdysvalloista lähettämästä The Saturday Evening Postista uutista, joka kertoi Telephon-nimisestä mullistavasta sähkömagneettisesta keksinnöstä.
Palanderia huvitti ajatus moisen puhevempaimen mahdollisuuksista, mutta miten aparaatti muka toimisi? Sähkökin tuntui mystiseltä ilmiöltä, ihan utopialta.
Koska kaikki sellainen oli tammikuisena alkuiltana vuonna 1873 yhtä kaukaista tulevaisuutta kuin Jules Vernen tieteisfantasiat, kirjakauppias tumppasi sikarinsa kukkaruukkuun, veti uudenkiiltävät kalossit jalkaansa ja lähti henkilökohtaisesti tapaamaan ystäviään. Tanskalainen akvaviitti oli valanut häneen uutta itseluottamusta.
Ystävät olivat tuleva valtiopäivämies ja kunnallisneuvos, 42-vuotias kääntäjä-kirjailija Edvin Avellan sekä 35-vuotias maisteri Johan Tamsén.
”Nyt me teemme sen, veljet!” Palander intoili kutsuttuaan kaverukset aleksanterinleivoksille ja lämpimälle viinille uuden Otava-hotellin salonkiin.
”Perustamme uuden uljaan lehden, jonka nimeksi pränttäämme yksinkertaisesti Satakunta. Sinusta, Jussi, tulee sen ensimmäinen vastuutoimittaja.”
Niin kävi. Ensimmäinen Satakunta ilmestyi 1. helmikuuta 1873. Kolme vuotta myöhemmin toimitus, paino ja kauppa muuttivat osoitteeseen, jossa toiminta jatkui sillä nimellä ja sillä erää hamaan loppuun asti. Se oli entinen värjäri Hellströmin talo Hallituskadun ja Yrjönkadun kulmassa.
Satakunta-lehden toimipaikka sijaitsi Yrjönkatu 5:ssä apteekkari John Juseliuksen talossa.
Karl Otto Palander ei ollut syntyjään porilainen eikä edes satakuntalainen, paitsi jos Satakuntaa tarkastellaan historiallisena maakuntana.
Siihen kuului melkein koko Pirkanmaa Lempäälä mukaan lukien, ja Otto syntyi ja sittemmin myös kuoli Lempäälän Kuljun kartanossa. Sen omisti toinen Suomen kahdesta Palanderin sivistyssuvusta. Suvun kantaisänä pidettiin 1700-luvulla elänyttä Ruotsin armeijan kapteenia Johan Palanderia.
Oton isä oli kihlakunnantuomari Fredrik Wilhelm Palander (1787–1852) ja äiti Ottiliana Elisabeth Palander (1791–1836).
Heille syntyi kaikkiaan yksitoista lasta. Yksi Oton kuudesta veljestä oli kartanonherraksi jäänyt Knut, jonka Karl-pojasta eli Oton veljenpojasta tuli Tampereella hyvin tunnettu kaupunginviskaali.
Karl Palander rakennutti kaupungin Keskustorin Pyhäjärven puoleiseen reunaan 1900-luvun alussa Palanderin palatsina tunnetun vaalean kuusikerroksisen jugendlinnan. Se ylintä kerrosta hallitsevat yhä isot ateljeeikkunat, joiden takana työskentelivät aikoinaan muun muassa taiteilijat Hugo Simberg ja Kimmo Kaivanto. Taiteen lisäksi pytingin historia on täynnä ihmissuhdedraamaa ja tragediaa.
Kunnallisneuvos Edvin Avellan oli yksi Satakunta-lehden perustamisen avainhenkilöistä.
Otto Palanderin elämä 1870-luvun porilaisena kirjakauppiaana oli huomattavasti arkisempaa ja vaatimattomampaa.
Hän oli tavallaan toimen mies mutta myös yhteiskunnallinen haihattelija, yhden sortin taivaanrannan maalari, joka oli ajautunut Satakuntaan runonkeruumatkoille ja avioitunut itseään 14 vuotta nuoremman ahlaislaisen Katarina Johanna Nyroosin kanssa.
Ennen kirjakauppiaana, kirjapainoyrittäjänä ja lehdenkustantajana toimimista Palander oli opiskellut oikeustiedettä Helsingin yliopistossa sekä työskennellyt vuoden verran käräjäkirjurina. Ulvilan Tuorsniemen lasitehtaan palveluksessa hän toimi 1850-luvun lopulla. Lisäksi hänellä oli maanviljelytaustaa.
Pariskunnalle syntyi neljä poikaa. He saivat kasteessa erikoiset nimet.
Esikoinen Assar Hamilkar Palander jatkoi ainakin jonkin aikaa isänsä uraa kirjakaupan hoitajana ja liikemiehenä. Toiseksi vanhin poika Knut Vingold Palander vaihtoi sukunimensä Suolahdeksi ja ryhtyi rautatietyömieheksi. Hänet teloitettiin Karjalankannaksella kansalaissodan lopulla toukokuussa 1918.
Suvun sivistyksellistä ja kulttuurillista luonnetta vahvistivat nuorimmat pojat Elias Lyonel Palander ja Otto Isidor Palander.
Otto Isidor Palanderista, eli kantelemestari Olli Suolahdesta otettiin passikuva 1920-luvulla. Hän oli aikansa kohujulkkis ja Satakunta-lehden perustajan Otto Palanderin poika.
Edellinen teki Elis Palanderina Itä-Suomessa uran pienoisoopperoiden ja kantaattien säveltäjänä sekä oppikoulunopettajana. Jälkimmäinen puolestaan omaksui Knut-veljensä tavoin sukunimekseen Suolahden. Etunimenään hän käytti Ollia.
Olli Suolahdesta tuli maankuulu kantelemestari, trubaduuri ja runoilija.
Hän oli myös yksi niistä harvoista suomalaisista, jotka tuomittiin sotien välisenä aikana 1930-luvulla homoseksuaalisten tekojen vuoksi. Suolahti pidätettiin syyskuussa 1932 tamperelaisessa matkustajakodissa ”haureuden harjoittamisesta samaa sukupuolta olevan kanssa”. Seurauksena oli ehdollinen vankeusrangaistus.
Miehinen joukko. Satakunta Oy:n henkilökunta kuvattiin vuonna 1899.
Otto Palander ei ollut radikaali eikä palavasieluinen mielipidevaikuttaja.
Hänet tunnettiin kyllä suomalaisuusmiehenä, mutta hän ei räyhännyt isolla liekillä. Vaikka hänen lehtensä kirjoittajilta lähti välillä hevonen käsistä, hän itse yritti rakentaa siltoja ja tasapainoilla Porin ja koko maakunnan varakkaan ruotsinkielisen vähemmistön ja vähävaraisen suomenkielisen enemmistön välissä.
Palander toimi Satakunta-lehden kustantajana vuoteen 1888 saakka eli kaikkiaan 15 vuoden ajan, mikä oli jo sinänsä saavutus aikana, jolloin lehtiä tuli ja meni. Katarina vaimon kuoltua 50-vuotiaana vuonna 1889 hän kuitenkin jätti Porin taakseen ja muutti Helsinkiin.
Hän toimi pääkaupungissakin kirjakauppiaana mutta vain kahden vuoden ajan. Afääri kaatui konkurssiin vuonna 1893. Sen jälkeen ympyrä sulkeutui Lempäälän Kuljussa, jossa Otto Palander kuoli 77-vuotiaana joulukuussa 1902. Siitä on 120 vuotta.
Paremmin Maiju Lassilana tunnettu Algot Untola johti Satakunta-lehteä persoonallisella otteella vuosina 1907-1909.
Lähteet: Eino Salmenperä ja Risto Ennekari: ”Satakunnan Kansa ja sen edeltäjät 1873-2003”, Juhani Saarinen: ”Porin historia III”, Kansallisbibliografia ja Satakunnan Kansan arkisto.
Ellei toisin mainita, kuvat ovat kirjasta ”Satakunnan Kansa ja sen edeltäjät”.
Satakunnan Kansa 150 vuotta
Tapahtui tämän jälkeen
Runoilija-toimittaja Kaarlo Kramsu oli 1890-luvun alussa omalaatuinen hahmo Satakunnan toimittajana.
Satakunnan päätoimittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Heitä oli vuosina 1880-1915 ainakin kymmenen. Heistä kokoavia voimia olivat rovasti Reinhald Grönvall ja liikemies Antti Airio.
Toimittajana erikoinen tapaus oli runoilija Kaarlo Kramsu vuosina 1890-1891. Hän oli hermoheikko, velkojia pakoileva ja kuppaan sairastunut tuurijuoppo, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua Kuopion Niuvanniemen mielisairaalassa.
Vielä erikoisempi persoona oli kirjailija Maiju Lassila eli Algot Untola, joka saapui päätoimittajaksi 1907 seikkailtuaan sitä ennen Itä-Suomessa ja Venäjällä.
Ensimmäiset kuukautensa Untola vietti Porissa sairaalassa, koska mustasukkainen nainen oli kaatanut rikkihappoa hänen sukuelimilleen. Toimituksessakin hän makasi vuoteessa, mutta kirjoitti tulisella antaumuksella hurtteja ja mauttomia pakinoita.
Kaupungilla Untola raahusti kengännauhat auki ja takin rintapielet ruoan tahrimina. Keväällä 1909 eksentrinen boheemi hän häipyi Satakunnasta vähin äänin.
Tulipalo tuhosi Satakunnan kilpailijan Satakunnan Sanomien toimitilat 1913. Lehti siirtyi evakkoon Nikolainkatu (Valtakatu) 12:een, jossa se sittemmin pysyi Satakunnan Kansana 93 vuotta.