Hieman vajaa kymmenen vuotta sitten olin tyttöystäväni kanssa viimeisen kerran samassa huoneessa. Siellä maistraatin täti yritti tiedustella, että haluaisinko virallistaa suhteeni juuri tämän naisoletetun kanssa. Tuleva vaimo ei arvostanut viiden sekunnin draamataukoa. Eikä myöskään sitä, että se Virallinen Vastaus oli lopulta: "No, kai sitten".
Onneksi yhteistä elämää oli ollut takana jo viisi vuotta ennen kuin siitä päätettiin ilmoittaa valtiolle. Uudenkarhea vaimo oli jo ehtinyt tottua näihin arkipäivän typerehtimisiin miehensä taholta. Sen saman miehen, joka kerran sytytti itsensä vahingossa tuleen siivotessaan ja toisen kerran onnistui nielaisemaan ampiaisen. Elämä on ikuista seikkailua.
Päivääkään ei ole kaduttanut vaimon sukunimen vaihdattaminen. Toki turhauttavia hetkiä tulee aina välillä, mutta niin niitä tulee jokaisen kanssa. Onneksi yhdessäelomme ei toimi kuin junan vessa, jossa vain pudotetaan sonnat kiskoille seuraavan ongelmaksi ja jatketaan matkaa. Tärkeintähän on edelleen, että tiimi toimii ja saadaan palautetta.
Kommunikaatio kun on avain kaikkeen. Oli kyseessä sitten työkaveri, tuttu, oman suvun jäsen, kämppis, tosiystävä, tai kaikkien näiden multihuipentuma eli vaimo. Jos asioista ei puhu ääneen, niin miten mistään ikinä tulisi yhtään mitään? Sitä huomaisi itse arvailevansa, miten lauseet kuuluu...
Lopulta ihmisen perusluonne muuttuu yllättävän vähän elämän aikana. Ihmishenkilöä on hankala muuttaa toisenlaiseksi, vaikka kuinka rakastaisi sitä rikki päivästä toiseen. Sen vuoksi on hyvä oppia antamaan tilaa, mutta myös määrittämään rajat. Ja vaikka kuinka olisi oman elämänsä insinööri, niin toista ei kannata purkaa osiin vain nähdäkseen miten se toimii.
Viidentoista vuoden yhteiseloa on vaikea niputtaa pieneen merkkimäärään. Yksi hyvä esimerkki kuitenkin on vuosien takaa, kun Turun Caribian lomaosakemyyjä yritti epätoivoisesti saada meistä väsytysvoittoa. Kun tavalliset myyntipuheet arjen vaivattomuudesta eivät menneet läpi, yritti myyjä vielä yhtä kieroa taktiikkaa: "Ettekö te kuitenkin aina halua vain parasta teidän lapsillenne?"
Tiukka katsekontakti vaimon kanssa, sekunnin hiljaisuus ja molempien naamalle leviää aito hymy. "Keskinkertainen on tarpeeksi hyvä meille ja lapsillemme, kiitos!", totesivat Lepistöt kuin yhdestä suusta.
Lepistön Jonna – Minä Rakastan Sinua. Olet eri reilu hanu ja muutenkin mukava ihminen. Toivottavasti tämä lasketaan tarpeeksi suureksi eleeksi parisuhteen vuosihuollon kannalta.
Muuten – tämä on posliinihäiden vuosi. Kunhan sanon.
Kirjoittaja on vaimon tarkastama ja hyväksymä.