Tuare nisuse haju sevottuu tuaree kaffee aromeihi. Viima kylmettämät sormet kiatoituu paffise kaffemuki ympäril. ”Neljä euroo!” Kolikot kilahtaa kassalootaa.
Ulko-ovi aukee ja sisäl pelmahtaa esti talvise kylmä tuulevire, sit kolme punapipost pojakölvii. Trio valtaa kioskitiski. ”Morjens”, sannoo ensimäine. Toisel räkä vilkuttaa siaraimest.
Jono muarostuu hetkes jo enne pualaikapilli vihellyst. Peräkannaa seisoo eri ikkäisii punaposkii. Äitei, mummei ja kummei, veljii ja siskoi. Isät ja tuffat o muarostanu piänii ryhmii, josa peli viäl jatkuu. Sama kaava toistuu pelist ja kaurest toisee. Vuarest ja vuasikymmenest toisee.
Pääsylippuvihko haisee viäl painomusteelt. Vihkost järjestysnummerot ylös ja kassat valmiiks enne ensimäise maksava asiakkaa tulemist. Tutuiks vuasie saatos tulleet jää flauteeraamaa luukul hetkeks, kunnes hymys sui jatketaa. He paanalairal, mää seuraava myytävä lipu kimppuu. ”Yks vanhoje lippu ja yks normaali”, tokasee kurillas seuraava, seki tutuks tullu jääpalloseuraaja. Vuasikausii ole myyny hälleki lipu, nimmee e tiär, e ammattii enkä suhret lajjii. Silti tuntuu, niinko oltas läpituttui.
Täl kaurel ole ollu jääpalloseura Narukerä kaikemoisis talkois mukana jämptisti 30 vuat. Se tuntuu kyl ittestäki vähä hullult, vaik tot onki.
Hoksasi vast jokune vuasi takaperi, et mää tosissaanki harrasta talkoit. Enkä ol ymmärtäny kunnol semmostaka, et se o juur sitä kolmannee sektori yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa, mist viralliset ihmiset puhelee virallisis yhteyksis televiisios ja pistää suus vakavaa ilmeesee.
Mul se o puale elämää ja äärimäise tärkeet iha mul ittelleni. Se, et siit saattaa ol hyätyy jolleki muulleki, o vaa plussaa. Yhtäkä jääpallopellii en ol eläissäni pelannu ja tuski pellaankaa. Mut tapahtumat kentä ulkopualel o monelt osi tuttui.
Täsä vaihees kaut o kutkuttavimmat hetket eres. Pleijjarit o alkanu ja loppupelit häämöttää. Tänä vuan o erityise hekumalline tilanne, ko jokatapaukses Poris saaraa nauttii maa parast jääpalloo esti purotuspeleis ja sit se jälkee hyvi päättynee runkosarja seurauksen jompikumpi mitalipeleist pelataa tääl. Se kutkuttaa jo nyte vattapohjaa. Tulopääl o suuret yleisöt, valtavat kaffekeitot, lisäkatsomot ja se tärkein – suure urheilujuhla tuntu.
Minkä tahansa urheilu taustal häärii iso joukko ihmisii. Kaikil o joku homma hoirettavan ja päämäärä o yhteine. En tiär, mikä yleisesti ottae tiättyy ihmisluannet motivoi talkoisii, mut ittestäni tiärä, et vahva yhteekuuluvuure tunne nousee ain pintaa.
Vaik peli lopputulos ei olis paras mahrolline, väkevä yhres tekemise tunne nostattaa liikutuksenki pintaa. Saar ol mukan, saar ol kokemas, saar nähr ja saar tuntee merkityksellisyyt. En tiär mikä muu harrastus vois ol nii kokonaisvaltane, ko mitä talkoitte harrastamine o.
Pelikello näyttää jo yli 90 minuuttii. Tuamari pilli viheltää peli päättymise merkiks. Toisel joukkueel nousee käret ilmaa. Onneks se sattuu olemaa just se oma joukkue. Kättely ja yleisö kiittämine.
Hymysuiset, punaposkiset katsojat virtaa pois katsomost. Vahva tunne välittyy. Seuraavas pelis kohrataa taas.
Kirjoittaja odottaa innolla maaliskuussa pelattavia mitalipelejä. Porissa on pelattu edellisen kerran jääpallon Bandyliigan finaali keväällä 2005, jolloin myös Narukerätalo vihittiin käyttöön.