Muistan ikuisesti sen hajun, joka tulvahti nenääni, kun astuimme hoitotätini kanssa hänen miesystävänsä asunnon rappukäytävään. Alaoven avautuessa hajureseptorini poimivat ilmasta aromeja, joista tiesin satavarmasti: ”Kalle on tehnyt lihapullia ja perunamuusia.” Olin ehkä viisi- tai kuusivuotias.
Paljon muuta en lapsuudestani muistakaan. Pelkkiä häivähdyksiä sieltä täältä. Yksi selkeä elämänmuutos auttaa paikallistamaan muistoja elinkaareni alkutaipaleen aikajanalla. Muutimme synnyinkodistani Enäjärveltä Porin kaupungin kuudenteen kaupunginosaan eli Kuukkariin loppukesästä 1983. Kaikki sitä edeltävä aika on pelkkää usvaa.
En muista kunnolla edes, missä synnyinkodissani nukuin. Minulla oletettavasti on ollut joku sänky ja huoneentapainen. Hämärä, hauras muistikuva eräästä kohdasta talossamme vanhempieni makuuhuoneen viereisessä huoneessa siintää mieleni perukoilla. Olen järjellisesti ajateltuna nukkunut satoja öitä paikassa, jota en kykenisi parhaalla tahdollanikaan kuvailemaan.
Mikä mielen rakenteessa johtaa tähän? Lueskelin koko joukon erilaisia artikkeleita aiheesta ja mitään tyhjentävää vastausta en valitettavasti löytänyt. Lapsuusiän amnesia selittää ilmiötä korkeintaan osittain. Olin 6,5-vuotias muuttaessamme Kuukkariin. Tälle täytyy olla jokin muu syy.
Minulla oli Enäjärvellä asuessamme kaverina tyttö naapurista. En muista mitään, mitä olisin hänen kanssaan leikkinyt. Vietimme kuitenkin vuosien aikana oletettavasti hyvin monta hetkeä yhdessä. Heidän kotinsa ja pihamaansa pystyn palauttamaan mieleeni vain epämääräisenä suttuna. Onneksi sentään osasin yhdistää rikkinäiset piuhani hennoin kuparilangoin yhteen vuosituhannen alussa, kun kohtasimme toisemme kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sen kohtaamisen onneksi muistan edelleen, olinhan jo lähes kolmekymppinen.
Toisinaan kohtaan ihmisen, joka on elänyt Enäjärvellä samaan aikaan kuin minä. Hän on suurin piirtein samanikäinen ja muistelee vuolaasti, miten olemme leikkineet yhdessä ja tehneet kaikkea pöljää, mitä pikkuvesselit ennen kouluikää touhuavat. Minä autuaan tietämättömänä nyökkäilen ja mumisen jotain vastaukseksi häveten omaa muistamattomuuttani. Eräänlainen katkeruus nousee tietoiseen mieleeni: ”Miksi tuo muistaa ja minä en?”
Jokin minäkuvan rakennuspalikkako on jäänyt kohdallani asentamatta? Onko varhaisessa kehityksessäni ollut herkkyysvaihe, jonka aikana toisenlaisissa olosuhteissa muistot olisivat tallentuneet paremmin aivojeni uumeniin? Näihin pohdintoihin tuskin saan vastausta koskaan, mutta toistuvasti asia vaivaa minua ja halu selvittää syitä nousee tietoiseen mieleeni.
Hoitotädilläni oli Kaisa ja kumppanit -kasetti, jota hän kuunteli toistuvasti. Hän myös pelkäsi valtavasti, kun olimme Kalle-sedän auton kyydissä ja viereisellä kaistalla ajoi kuorma-auto tai bussi Vähälinnankadulla. Tämän muistan. Mutta en sitä, missä nukuin. Pistää miettimään.