Elina Wallinin murrekolumni: Tätä skriivates mu nokasani o seinä vällii kuallee hiire haju

24.1. 17:45

Joskus vuasii takaperi oli murrekeikal yhres sukututkijoitte tilaisuures. Must tuntu, et siäl suarastas väreili se ihmiste taustoihi pureutuva innostus. Se tuntu jännält. Eikä lainkaa viaraalt.

Mee viirevanha sano yks päivä mul, et millail mää voi koko aika kertoo, et joku o jonku joku. Olin juur sanonu, et mee eres seisova naisihmine o häne päiväkotikaveris mummu. Sekös oli metkaa. Jäin funteeraamaa sukulaisuuksii.

Jo nuarempan must oli kauhee kutkuttavvaa selail sukututkimuskirjoi. Siis omie sukuje. Esti toki tartti oppii lukemaa niit tauluines ja haaroines. Mut sit ko tekniikka tuli selväks, sehä vei mukanas niät et heilahti. O kiahtovaa, et jokases meis yhristyy kaks uut sukkuu, jota o ereltäny kahre uure suvu yhristymine ja sitä enne ja sitä enne, loputtommii.

Pyärei hiljan yhre sukukirja paris ja jässähri jostaki syyst minnuu neljä polvee ereltänneesee sukupolvee. Siin elettii 1800-luvu pualivällii. Nyte o menny jo mont päivää fundeerates ja kuvitelles, mimmost elämää ne o eläny. Suutari, renki, suajelusmiäs. Naisil ei ammattei ol lueteltu. Vaik mikä ihme se o. Ollaa pelattu hiljattai melko paljo mu lapsuuteni vanhoil Musta Pekka -korteil, eikä niis ol rouvil eres etunimmee. Rouva Teräs, rouva Tietomies ja sitä rattaa.

Mut se elämä ja sukulaisuus sillo vajjaa 200 vuat takaperi. Millail ne puhu? Milt se kuulosti? Ymmärrettäskö me sitä puhheepart? Kui paksui murteet sillo oli ja pelläättiikö niitte pualest? Vaik tuski torppariperhees o ollu minkäänäköst ajatust muust ko siit, et väki pyssyy henkis ja jottai sualamolloo saaraa pöytää.

Tänä talven ehtoisi lenkkeilles o voinu hoksat muuttunee hajuympäristö. Nii monest huushollist nousee sauhu. Siit havahrui ympäristöhajuje muuttumissee ja muisti, ettei ennää hais kaljatehras, eikä oikee kartonkitehraskaa. Milt sillo 200 vuat takaperi o haissu? Pelkält savult ehkä? Mikä sillo o ollu oikee hyvä haju?

Tätä skriivates mu nokasani o seinä vällii kuallee hiire haju. Keskimääri yks hiiri haisee kolme päivää. Joka talvi väliseinäst kuuluu krapinaa ja sit yks päivä tullee haju. Toistaseks ei ol löyretty oikeet kolost tukittavaks. Entä sillo enne, ymmärrettiikö hiirepesät putsat poijjes vai oliko sisäl talvisi se vert kalsaa, ettei ne eres niihi piänii neliöisii änkenny?

E välttämäti ol sanonna kans sammaa miält, et veri olis kaikis tapauksis vet sakkeempaa. Mut täsä henkilökohtases sukupolvifunteeraamises se tuntuu kyl erityise väkevält.

Ole täyrennelly vanhaa sukupuut sitä mukkaa ko ihmisii syntyy ja kualee. Nyte lyijjärimerkintöi ruppee ollee markinaalei täyrelt. Jos ei muut, ni tulevaisuures siintää ainaki päivittämise tarve. Siin samal vois johenki kohtaa lisät sivuhuamautuksen jottai muutaki. Jos vaik pikkuserku serkku parisara vuare pääst tuntis yhteekuuluvuut mee nykyaikaamme hajuines päivines. Lissäiskö se ymmärryst nykysyytee?

Kirjoittaja on porilainen murreihminen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut