Menneen ajan meininkiä nykykoulussa – suivaantunut tasa-arvon kannattaja sai nenilleen

10.11. 6:00

Melumittaria olisi tarvittu ja myös hattua, jota olisi voinut nostaa kolme varttia ainakin ulkokuoreltaan tyynenä pysyneelle opettajalle. Isoäiti oli saapunut oppitunnille. Oli avoimien ovien päivä. Viimeksi olin ollut vastaavassa tilanteessa noin 25 vuotta aikaisemmin.

Muinoin kahden pojan äitinä en muista lähteneeni koululta näin sekaisin miettein. Nyt kahden tytön isoäiti poistui paikalta pää täynnä itsetutkiskelua. Tiukkapipoinen feministi ja ennakkoluuloinen ääliö nostivat minussa päätään.

Koululla oli meneillään luokkien väliset jalkapallokisat. Kymmenvuotiaitten lasten opettaja kysyi, oliko tämänkertainen joukkue jo koossa. Huone täyttyi poikien huudosta. Kaikki tiesivät jotakuinkin paikkansa, ja selvää oli, että suuriäänisimmät pitivät kiinni saavutetusta asemastaan.

Opettaja muistutti, että yksi kerrallaan puhutaan ja kysyi ihan aikuisten oikeasti, josko tytöt olisivat vaihtopelaajia. Kuuden tai kahdeksan tytön käsi nousi, mutta suut pysyivät kiinni. Tilanne jatkui sekavana. Opettaja kyseli, kuka pojista suostuu vaihtamaan kesken pelin, ja kaksi myöntyi. Tilanne jäi siihen. Tytöt alistuivat tilanteen edessä napisematta. Siis kaksi halukkaista tytöistä sai mahdollisesti pelipaikan. Mitenköhän vuorot jaettiin? Entä ne joukon hiljaisimmat pojat, joilla ei ollut paikkaa aloituskokoonpanossa?

Kaikenlainen keskustelu kaikki pelaa –ajatuksesta puuttui. Oli kuin opettaja olisi kuullut liian monta kertaa lauseen ”et sä mua määrää” ja alkanut uskoa sanomaan.

Isoäiti olisi niin mielellään sanonut, että suu kiinni. Olisi mennyt taululle. Kertonut vaikka piirtäen, että kaikki halukkaat pääsevät pelaamaan ja jakanut vaihtovuorot, joita itse vahtisi. Olisi tehnyt mieli myös muistuttaa, että tietämäni mukaan ainut luokkalaisten vanhemmista, joka oli pelannut jalkapalloa maajoukkuetasolla, oli yhden tytön äiti.

Yritin ottaa asian puheeksi tunnin jälkeen, mutta tilanteessa ei riittänyt rauhaa keskustelulle. Olin hämmentynyt opettajan passiivisesta hyväksynnästä räikeän syrjinnän edessä.

Siirryin seuraavaan luokkaan etsimään ekaluokkalaista. Opettaja ohjasi minut pienryhmään, jossa pellavapäisten pilttien lisäksi oli suunnilleen sama määrä mustatukkaisia ja tummaihoisia lapsia. Oli äidinkielen tunti.

Ryhmä työskenteli rauhallisesti ja omatoimisesti asiallisia kysymyksiä tehden. Kaikista havainnoistani huolimatta ajattelin lapsen olevan tukiopetuksessa. Toki tiesin, että auttava lukutaito oli jo saavutettu.

Opettajan kertoessa minulle, että pienryhmään on kerätty lukutaitoiset siksi aikaa, kun muille vielä opetetaan kirjaimia, olin valua penkin alle. Vain siksi, että näin niin monta tummaa lasta luokassa, kuvittelin, että nyt tarvitaan erityistä tukea.

Olin ajatellut olevani suvaitsevainen mitä tulee esimerkiksi rotuihin, kansallisuuksiin ja uskontoihin. Vastikään suivaantunut tasa-arvon kannattaja sai nyt nenilleen. Löysin itsestäni yllättävän suuria ennakkoluuloja.

Toivon totisesti myös sen ensin kohtaamani opettajan asettuneen tuona päivänä peilin ääreen miettimään, minkälaista menneen maailman meininkiä tuli ylläpidettyä.

Kirjoittaja on toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut