Minäkin olen entinen koulukiusattu

10.8. 3:00

Syksyn tuoksu saa voimaan pahoin. Viilenneen yön jälkeisen aamun kosteus nousee nenäonteloihin aiheuttaen ahdistavan tunteen.

Muistot koulun aloittamisesta kesäloman jälkeen piinaavat vielä vuosia sen jälkeen, kun opintie on jäänyt jo kauas taa.

”Taasko sinne pitää mennä? Ilkuttavaksi. Syrjityksi.”

Meitä eri tavoin koulukiusattuja on paljon. Osa ei koskaan ole pitänyt meteliä omista kokemuksistaan. Kunnes tulee sopiva hetki. Yksi saa kolumnistipestin, toinen avautuu somessa.

”Tuo pukeutuu eri tavalla kuin me. Tuon vanhemmat ovat sitä, tätä tai tuota. Tuon kotona haisee kummalliselta. Ja siksi se ei kelpaa. Jääköön välitunnilla yksin. Ei puhuta sille, vaikka se kysyy jotain. Se on idiootti. Heitetään se ulos luokan yhteisestä WhatsApp-ryhmästä. Estetään se! Kuvataan siitä salaa videoita ja jaetaan Snapchatissä. Ja nauretaan. Ai että, se on ruma. Ja tyhmä!”

Kouluikäinen lapsi on herkimmillään vaikutteille. En ole psykologi, mutta voin vilkaista asiaa omasta kokemuksestani. Miksi muuten kävisimme koulumme juuri siinä iässä? Silloin oppii parhaiten. Myös käytöstavat. Silloin oppii, miten selviytyä.

Tai sitten ei opi. Koskaan. Riippuu monesta tekijästä, miten elämä lähtee muotoutumaan siirryttäessä koulusta tekemään niitä ”aikuisten juttuja”.

En ollut koulussa koskaan se, jota kiusattiin eniten. En myöskään jäänyt yksin, minulla oli aina joku kaveri, joka oli samalla tavalla kuin minä se ei-niin-suosittu luokan enemmistön näkökulmasta.

Olin pianoa soittava kömpelö plösö, joka oli keskiverto oppilas. Tasaisen harmaa Star Wars -fani.

Kai se on joku ihmisnisäkkään kasvussa oleellinen osa, että ryhmäpaineen edessä pakottaa kovettamaan itsensä. Inhoan edelleen uimista, luistelemaankaan en oikein mielelläni lähde. Nämä kaksi liikuntatuntien iki-inhokkiani kuitenkin saivat niin sanotusti lyömään läskiksi ja täten muokkasivat minusta sen pellen, joka on noussut esiintymislavoille jo neljännesvuosisadan ajan viihdyttämään yleisöä. Katsojajoukkoa, jonka seassa on istunut myös kiusaajiani.

Melkoinen ristiriita, eikö? Naura, Pajazzo!

Kiusaaminen on valinta. Toki ryhmäpaine vaikuttaa osaltaan ja joukon mukana tulee mentyä, vaikkei ehkä tahtoisikaan.

Jaksan silti jankuttaa lempimantraani: kiltteys ei maksa mitään. Ja saa aikaan moninkertaisesti paremman tunteen sisälläsi kuin kiusaaminen.

Huoltajat, keskustelkaa lastenne kanssa. Miettikää yhdessä, miltä kiusatusta tuntuu. Varsinkin nyt, kun Porissa toteutuu uudistus peruskoulun yläluokkien yhdistyessä Porin lyseoksi.

Tässä olisi nyt oiva tilaisuus niille, jotka aikaisemmin kaupungilla tai kauppakeskuksissa ovat kokeneet tarpeelliseksi solvata vertaisiaan: osoittaa lempeyttä ja myötämielisyyttä.

Koska ikinä et voi tietää, mitä taistelua toinen käy läpi, ole ystävällinen ja kiltti. Aina.

Kirjoittaja on porilainen näyttelijä ja muusikko.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut