10-vuotiaana sain musiikista säväreitä, jollaisia omat lapseni eivät välttämättä koskaan saa kokea

Levyn suojakelmun avaaminen ja poistaminen on jo oma ritualistinen toimenpiteensä.

10.5. 13:23

Muistan vieläkin sen tuoksun, mikä lapsuudenkotini kirjastohuoneessa säilytetyistä tietyistä lp-levyistä lähti. Aukeavat kannet, sisäpussin rapina, vinyylilevyn pinnan staattinen sähkö. Entäpä se ääni neulan osuessa uraan?

Musiikin kuuntelu on tänään hyvin erilaista. Monille. Suoratoistopalveluista löytää lähes kaiken haluamansa ja musiikista on tullut enemmän kertakäyttökamaa.

Itsekin käytän hyvin mielelläni vaikkapa autoillessa tai lenkkeillessä Spotifya. Sehän on vallan näppärää. Mutta ei sitä kokemusta, jonka lapsena sai levynkansitaidetta ihaillessa ja sanoja sisäpussista lukiessa, pysty selittämään. Se täytyy itse kokea.

Olin muistaakseni reilu kymmenvuotias saadessani ensimmäiset omat stereoni. Tarkennuksena kaikille, jotka eivät tiedä, mitä äskeinen lause tarkoittaa kerrottakoon, että stereot olivat sellainen aparaatti, joka koostui yleensä virittimestä, jolla kuunneltiin radiota, lp- ja/tai cd-levysoittimesta, c-kasettisoittimesta eli dekistä sekä vahvistimesta, josta lähti piuhat kahteen kaiuttimeen, vasempaan ja oikeaan.

Nuoruuteni suosikkibändejä olivat Rush, Queen ja The Police. Muistan edelleen kuin eilisen, kun kävin ostamassa Queenin News Of The World -albumin vinyylinä. Aukeavat kannet, ne biisit, se fiilis.

Mahtavatkohan nyt suurin piirtein samanikäiset lapseni ikinä saada sellaisiä säväreitä kuunnellessaan – noh, sitä, mitä ikinä kuuntelevatkin puhelimillaan.

Toivon toki, että saavat. Musiikkihan siinä on keskiössä ja sen voima todistetusti on valtava.

Jotenkin tämä hektinen elämänrytmi sekä kaikenlaiset keskittymiseen liittyvät haasteet saavat silti epäilemään, mahtaisiko nykyajan murrosikäinen jaksaa nähdä sitä vaivaa, että ensin odottaisi suosikkibändinsä uusimman albumin julkaisua monta kuukautta, lähtisi levykauppaan ostamaan vinyylin, jonka suojakelmun avaaminen ja poistaminen on jo oma ritualistinen toimenpiteensä, ottaisi varovasti levyn ulos sisäpussista, asettelisi sen levylautaselle, nostaisi äänivarren ja -rasian pieteetillä tähdäten neulan aloitusuraan ja kuuntelisi hetken rahinaa ennen ensimmäisten sävelten ilmoille pääsyä.

Toinen kokonaisvaltaiseen kokemukseen vaikuttava tekijä on levynkansitaide, joka koki valtavan inflaation jo siirryttäessä cd-formaattiin. Puhumattakaan tästä ajasta, jolloin puhelimen näytöllä näkyy yksi vaivainen kuva per biisi.

Ylivoimaisesti upeimmat kannet tämän maan kamaralle on tuottanut Roger Dean. Etsikääpä käsiinne vaikkapa Yes-yhtyeen Yessongs-livealbumi. Triplavinyyli aukeaa sellaiseksi taideteokseksi, jonka vertaisia näkee Louvressa seinillä lukemattomat määrät. Ei sellaista vaikutelmaa saa missään muussa kuin vinyyliformaatissa.

Onneksi useat artistit julkaiset jälleen albuminsa vinyyleinä. Jopa c-kasetteja on alkanut näkyä levykauppojen hyllyillä. Ja se, että edelleen on kivijalkakauppoja, joissa myydään äänitteitä, on ihan parasta.

Menkää, hyvät ihmiset, pläräämään älppäreitä. Se on ihanaa!

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut