Elämme historian murroskohdassa.
Aina ei ole helppoa huomata, miten maailma ympärillä muuttuu. Mieli halajaa menneeseen ja tulkitsee muutossignaalit poikkeuksiksi – kunnes niistä tulee valtavirtaa.
Nyt murroskohtaa ei ole vaikeaa havaita.
Venäjän 24. helmikuuta alkanut hyökkäyssota Ukrainaan jätti jopa historiallisen koronapandemian varjoonsa.
Jälkikäteen voi hyvin nähdä, miten paljon meillä oli tiedossa signaaleja, mihin suuntaan Venäjän johto oli viemässä omaa maataan ja samalla muuta maailmaa.
Ukrainan sota alkoi jo Krimin valloittamisella ja hyökkäyksellä Itä-Ukrainaan 2014.
Näillekin tapahtumille on taustansa historiassa. Ukrainalaisiin kohdistuvaa vähättelyä ja alistamista oli olemassa jo Neuvostoliitossa.
Venäjä on käynyt jo pitkään hiljaista sotaa länsimaita vastaan esimerkiksi hybridi-iskuilla, myrkyttämisillä ja kyseenalaistamalla kansainvälistä oikeusjärjestelmää.
Tältä kaikelta ummistettiin silmät, ja lännessä toivottiin, että asiat menevät parempaan suuntaan.
Vasta 24. helmikuuta 2022 silmät avautuivat, mutta silloinkin vielä kovin hitaasti.
Poikkeuksellisen hyökkäyssodan alettua länsimaissa jopa pohdittiin, että sotatoimet olisivat alkaneet ikään kuin vahingossa. Samalla puntaroitiin vakavasti vallankumouksen mahdollisuutta Venäjällä, kunhan tieto sodasta vain tavoittaisi kansalaiset.
Totuus on, että sotatoimien alkaminen oli täysin tarkoituksellista. Tavallisten venäläisten, oligarkkien, poliitikkojen tai diplomaattien piiristä on noussut jopa hämmentävän vähän kritiikkiä nykyistä isovenäläistä ideologiaa kohtaan.
Nyt ymmärrämme, että sodalle ei ole luvassa nopeaa loppua.
Kyse on paljon enemmästä kuin Venäjän raa’asta valloitussodasta. Menossa on geopoliittinen yhteiskuntajärjestelmien – autoritaarisuuden ja demokratian – välinen taistelu.
Länsimaissa ajattelemme, että demokratia on tuonut meille vaurautta ja hyvinvointia. Pidämme arvossa mielipiteen ilmaisua, yksilönvapauksia ja omistusoikeutta.
Suomi on hyvä esimerkki maasta, joka on kansalaisten hyvinvoinnilla mitattuna täysin poikkeuksellinen ilmiö historiassa.
Kaikesta tästä vauraudesta huolimatta kaikki meistä eivät edes itse usko demokratian kaikkivoipaisuuteen.
USA:n presidentinvaalien jälkeen äänestystulos kiistettiin ja kongressitalo vallattiin 2021. Saksassa tuli ilmi laaja vallankumoussuunnitelma viime joulukuussa. Brasiliassa presidentinvaalien jälkeen yritettiin estää vallanvaihtuminen tammikuussa. Ranskassa käydään oikeutta militanttia ryhmittymää vastaan, joka suunnitteli vallankaappausta.
Sivistyksen pintakuori on hirvittävän ohut.
Putinin ja hänen hallintonsa näkökulmasta länsimainen demokratia näyttäytyy sekavana ja horjuvana järjestelmänä.
Demokratia on häviöllä.
Miksi demokratia ei kelpaa, vaikka se kiistatta parantanut kansalaisten asemaa?
Luottamus päättäjiin, kansallisiin instituutioihin ja myös toisiin kansalaisiin on vähentynyt.
Vastakkainasettelu on lisääntynyt, ja erilaiset sosiaalisen median disinformaatiokampanjat entisestään lietsovat sitä.
Tämä ei ole sinänsä uutta. Sotien jälkeen esimerkiksi suomalaiset ottivat kiivaasti yhteen yhteiskunnan suunnasta.
Vasemmiston ja oikeiston kamppailu käytiin demokraattisen järjestelmän piirissä, jossa valtaa haettiin vaalien kautta äänestäjiltä.
Nyt vaalien äänestysaktiivisuus laskee säännöllisesti, eikä esimerkiksi poliittisten puolueiden jäsenyyttä tai puoluetyötä koeta merkitykselliseksi tavaksi vaikuttaa.
Demokratian ihanteeseen kuuluu erilaisten mielipiteiden esittäminen ja konsensuksen hakeminen.
Toki kompromissien teko oli ehkä helpompaa, kun kasvavaa hyvinvointia pystyttiin jakamaan.
Nyt tilanne on, että heikkenevästä luottamuksesta ja arvostuksesta kärsivien päättäjien pitäisi ratkoa osin velalle rakennetun hyvinvointivaltion ongelmat.
Selvää on, että demokratian rapautuminen uhkaa myös ilmastonmuutoksen ratkaisemista.
Demokratia on usein tuskastuttavan hidasta päätöksentekoa, jossa ongelmia löytyy, mutta ratkaisuja ei. Demokratian yksi vahvuuksista on juuri hitaus.
Länsimaissa ei olisi koskaan pystytty tekemään vastaavaa päätöstä hyökkäyssodasta niin kuin Venäjällä.
Demokratiassa vain äänet ratkaisevat eikä tyylipisteitä jaeta siitä, miten äänet hankitaan.
Tämä mahdollistaa poliitikoilta puheet, jotka itse asiassa nakertavat demokratian uskottavuutta.
Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun poliitikot syyttävät tappiotaan vaalivilpillä.
Todellinen johtajuus punnitaan häviön hetkellä.
Vastuu demokratian suunnasta on poliittisilla päättäjillä.
On uskottava siihen, että länsimaiden demokratia ei ole niin heikko kuin esimerkiksi Putinin hallinto on laskenut.
Länsimaiden kansalaiset osoittivat, että yhdessä he ovat suuri voima. Kansalaisten tyrmistynyt reaktio pakotti myös päättäjät toimiin.
Kaikesta epäilystä huolimatta lännen tuki ukrainalaisille on kestänyt jo lähes vuoden kestäneen akuutin sodan aikana.
Tuki on ollut ajoittain haparoivaa, on esitetty erilaisia näkökulmia ja päätöksenteko on ollut hidasta – prosessi on ollut kuin pienoiskuva demokratiasta.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan toi esiin sen, että meillä on paljon puolustettavaa.
”Putinin ja hänen hallintonsa näkökulmasta länsimainen demokratia näyttäytyy sekavana ja horjuvana järjestelmänä. Demokratia on häviöllä.