Mitä pitemmälle A-studio eteni, sitä punakampi oli terveysoikeuden professorin Lasse Lehtosen naama. Helsingin ja Uudenmaan sairaalapomona korona-aikana teeveestä tutuksi tullut lakimies oli jo tuolloin varsin selväsanainen.
Hänen mielestään soten tekijät eivät olleet lainkaan kartalla eikä ”sote-järjestelmä ikinä toimi".
Kansa taisi perin pohjin kyllästyä poliitikkojen höpinöihin leveämmistä hartioista. Peräti 20-vuotinen sote-prosessi oli sekava ja uuvuttava.
Nyt voi todeta, että tulipa tehdyksi vuosisadan moka. Sitä on pakko paikata lisämiljardeilla.
Dramaattisia tuloksia ovat muiden muassa syöpähoitojen lykkääminen, sydänleikkausta odottavien lasten kuskaaminen ulkomaille ja vähävaraistenkin tukipalveluiden hintojen paikoin roimat korotukset.
Lehtonen mainitsi, että Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen rakentaminen aloitettiin palkkaamalla oitis 50 henkilöä hallintobyrokratiaan.
Tämä tosin lienee ”perinnöllistä”. Eräs lääkäri totesi jo kauan sitten, että ison yliopistosairaalan byrokratia pystyy pyörimään täysillä, vaikkei sairaalassa olisi kuin yksi potilas. Tämä uusin himmeli on kokoluokaltaan kuitenkin mammuttimainen.
Sen rattaisiin uupunut työntekijä antoi tapahtuneesta uskomattoman kuvauksen (AL 7.5.):
Pari vuotta sitten maakuntien ylimmät sosiaali- ja terveysjohtajat siirtyivät rakentamaan hyvinvointialueita. Saatiin iso joukko johtajia ja päälliköitä sihteereineen, johtamisfoorumeita, aluekehittäjiä, linjajohtajia, hanke-, suunnittelu-, projekti-, palvelu-, ja pelastuspäälliköitä.
Jos nyt tarvitsee apua vaikkapa tietotekniikassa, jonkin laitevian korjaamisessa tai kiinteistönhuollossa, se pitää anoa sisäisessä verkossa piileskelevällä, vajavasti esitäytetyllä lomakkeella – mikäli yleensä on taistellut itsensä salasanojen läpi yhteiskäytössä olevalle koneelle.
Sitten odotellaan viikko tai pari. Jos lomake olikin väärä tai lähetetty väärään paikkaan, pitää aloittaa alussa.
Ennen tätä uutta ”hyvinvointia” puhelinsoitto it-tuelle tai huoltomiehelle riitti vian korjaamiseksi.
Hyvinvointialueiden tuli keskustan vaatimuksesta noudattaa pääosin maakuntajakoa. Vuosien mittaan muun muassa kokoomus taisi ajaa kymmentä. Lopulta maakuntamalli voitti.
Kaksi arvostettua emeritusprofessoria, Olli-Pekka Ryynänen ja Erkki Vauramo, esittivät nyt ukaasin, että hyvinvointialueiden määrä on ehdottomasti vähennettävä noin tusinaan.
Huippuosaaminen tulee keskittää nykyisten hallintorajojen yli ja hoitaa perusterveydenhuolto kuntoon vähintään neljän lääkärin toimipisteillä, terveysasemilla. Jälkimmäisessä urakassa on turvauduttava nykyistä enemmän yksityiseen palvelutuotantoon.
Kolmannes terveysasemista on jo ulkoistettu.
Professorit huomauttivat, että meillä on verrokkimaihin nähden enemmän sairaalapaikkoja, mutta pitemmät hoitoajat.
Kymmenkunta muuta asiantuntijaa pitää sopivana määränä 5–12 aluetta.
Työnantajien ja työntekijöiden ylläpitämän työterveyshuollon pommisuojassa on noin kaksi miljoonaa kansalaista. Sinne sote-sodan kranaatinsirpaleet eivät ulottuneet.
Kolmas sektori on puhtaasti yksityinen, jolloin potilas käytännössä maksaa hoidon. Jos sitä ei olisi, julkinen puoli olisi nykyistäkin pahemmassa jamassa. Noin 1,3 miljoonalla on yksityinen sairausvakuutus.
Kun ”sairaimman” kymmenesosan hoitamiseen menee sote-palveluista liki 80 prosenttia, tulisi järjestelmän käydä tähän kymmenykseen kiinni kuin sika limppuun. Heidät pitäisi hoitaa mahdollisimman tehokkaasti ja mieluimmin heti.
Mutta kun potilastietojärjestelmätkään eivät toimi, hoitoketju on lähes sattumanvarainen.
Pienempiä hyvinvointialueita joudutaan liittämään suurempiin. Miljardit loppuvat kesken.
Kirjoittaja on SK:n entinen päätoimittaja.
”Pienempiä hyvinvointialueita joudutaan liittämään suurempiin. Miljardit loppuvat kesken.
