Erityisopettajien ja erityisopetuksen tarve kasvaa koko ajan. Yleisesti onkin todettu, että elämme nykyään kovin hektistä aikaa. Nuori polvi kokee turvattomuutta ja tämä näkyy sitten monella tapaa koulutyössä. Oppimisvaikeudet ovat lisääntyneet dramaattisella tavalla. Jokin asiassa mättää.
Fysiologisin syihin perustuvat oppimisvaikeudet eivät ole tilastojen mukaan lisääntyneet. Sen sijaan erityisopetusta on tarvittu yhä enemmän erilaisten psyykkisten häiriöiden ja muiden mielellisten ongelmien takia, minkä vuoksi oppimistavoitteita ei ole saavutettu. Mutta kyse ei ole pelkästään PISA-testeissä menestymisestä, vaan siitä miten oppija kykenee ylipäätään selviytymään elämässä ja käymään oppimispolun läpi edes jollain tavalla.
Onko opettajan työ laadullisesti muuttunut viime vuosikymmenten aikana? On kyllä. Aiempina vuosikymmeninä opettajan professiossa leimallista oli kasvatuksellinen lähestymistapa, jossa itse asiassa oli paljon oppimisteoreettisia yhtymäkohtia nykypäivän erityispedagogiikan kanssa. Itse suoritin erityispedagogiikan perusopinnot 2000-luvun alkupuolella.
Tein myös havainnon, että aiemmin opettajankoulutuksessa oli painotettu huomattavasti enemmän kasvatustieteellistä osaamista. Nyttemmin erityispedagogiikka on jollain tavalla alkanut elää aivan omaa elämäänsä irrallaan opettajan arkityöstä. Tämän päivän opettajat näyttävätkin olevan leimallisesti tiedonvälittäjiä ja uusinta opetusteknologiaa hallitsevia pedagogeja, joiden ajatellaan osaavan tarjoilla kivasti sovitun tietoaineksen oppilaille.
Kyseinen kehitystrendi tuli raadollisesti vastaan jo viitisentoista vuotta sitten, kun selailin Opetushallituksen laatimaa muistiota: ”Ammatillisen peruskoulutuksen opetuksen ja ohjauksen määrä ja riittävyys” vuodelta 2009. Kyseisen muistion mukaan vastaajien näkemys kasvatusvastuusta opettajan työssä pidettiin varsin vieraana asiana: ”Sitoutumista haittasi [opettajien] kokemus vastikkeettomasta työstä, koska kasvatustyöhön ei ollut osoitettu riittävästi palkan perusteena olevia opetusvelvollisuustunteja, joihin nykyinen palkkausjärjestelmä perustuu”.
”Nyttemmin erityispedagogiikka on jollain tavalla alkanut elää aivan omaa elämäänsä irrallaan opettajan arkityöstä.
Onkin ilmeistä, että erikseen palkattuja erityisopettajia ei aiemmin tarvittu niin paljon, koska opettajan professioon ajateltiin jo lähtökohtaisesti kuuluvan tietynlainen kasvattajan rooli. Tuolloin opetustyön sivistysteoreettisena lähtökohtana pidettiin sitä, että opettajan pedagoginen toiminta sisälsi myös kasvatustehtävän.
Nyt nämä teemat ja teoriat on heitetty roskikseen, ja tilalle on astunut amerikkalaiset oppimispsykologiaan pohjautuvat opetusmenetelmät, jossa leimallista on se, että jokainen on oma onnensa seppä ja jokaisen tulisi itse ottaa vastuu oppimisestaan ja ihmiseksi kasvamisestaan.
Tulisi muistaa, että jo valistuksen ajoilta lähtien Manner-Euroopassa ”bildung” -käsitteeseen ja siihen liittyvässä kasvatusteoreettisessa ajattelussa on ”korostettu sitä modernin pedagogiikan keskeisintä ajatusta, jonka mukaan ihmisen sivistysprosessi ei ole millään tavalla itseohjautuva tapahtuma, vaan kasvatuksen avulla toteutuva prosessi” (ks. Siljander 2000). Tämän asian nykypäivän opettajat ja kouluviranomaiset näyttävät unohtaneen.
Suomessa opetustyö on näin vahvasti siirtynyt viime vuosikymmenten aikana amerikkalaiseen moodiin ja osittain tämän takia oppimistulokset ovat heikentyneet. Lisäksi kouluissa ilmenee yhä enemmän kaikenlaisia mielenterveyteen liittyviä ongelmia, jotka vaikuttavat negatiivisesti koulunkäyntiin ja koulussa viihtymiseen. Kouluviranomaisille voisi sanoa, että sitä saa mitä tilaa.
Jouni Suominen
fil.tri, KT
Rauma