Narukerän mestaruuskausi on varsin onnellisesti takana. Edessä on vihdoin kevät, lämpenevine säineen ja on aikaa vetää henkeä.
Melko monessa seurassa on yksi tai useampi palkattu toimihenkilö jatkamassa hommia ja kehittämässä tulevaa. Jääpallon erikoisseurassa ei kuitenkaan ole, ja silti kykenimme järjestämään monituhathenkisen finaalitapahtuman. Melkoinen saavutus, eikö totta?
Narukerä perustettiin keväällä 1965. Näihin vuosiin on kuulunut lajin harrastamisen lisäksi erilaisia projekteja, hankkeita ja varainkeruuta. Talkootyön merkitys on kiistaton. On toki totta, että seuraa ei tarvita ilman harrastajia. Mutta aika nopeasti kaikenlaiset pienet seurat kuihtuvat, ellei niitä pidetä hengissä talkoovoimin.
Hartiapankki ei ole ollut viimeiseen pariin vuosikymmeneen kovin hyvässä huudossa. Se ei ole ollut muodikasta.
Tiedän sen omakohtaisesti siitä, että olen saanut vastata vuosien saatossa kymmeniä kertoja kysymykseen, miksi teen tätä. Eikä edes kysymys itsessään, vaan äänenpaino ja ilme kertovat kaiken. Olen ymmärtänyt, että hulluna pitävät.
Koen saaneeni talkoiden tuoksinassa huiman verkoston, kokemuksia, laajan tuttavapiirin ja ennen kaikkea ystäviä. Olen todellakin valmis maksamaan siitä palan vapaa-aikaani.
Kun kolmisen viikkoa sitten selvisi, että Narukerän edustusjoukkue pääsee pelaamaan kotikentällään Suomen mestaruudesta, kentän ulkopuolella käärittiin hihat. Ennen finaalipäivää seuran ydinporukka kokoontui ja omien hihojen lisäksi tuli käärittyä myös kavereiden hihat.
Soitin kahdelle ystävälleni lajin ulkopuolella ja pyysin finaalitalkoisiin. Luvassa olisi raikasta ulkoilmaa, ainutlaatuista tunnelmaa ja vajaa kellonympärys töitä, josta ei makseta mitään. Kumpikin vastasi iloissaan kyllä. Sitten kysyin erästä junnuäitiä, joka noukki mukaan myös tyttärensä. Neljäs ilmoittautui mukaan itse. ”Voisin tul, tarttetteko?”
Narukerän taustahommissa toimii hallituksen lisäksi Keränaisten ja Ikikerän porukat sekä joukko junioripuolen aktiiveja. Finaalia oli tekemässä kuutisenkymmentä talkoolaista, joista suurin osa on sidoksissa seuraan kuka mitenkin.
Kun peli päättyi lauantai-iltana ennen kymmentä, hymy ei ollut hyytynyt, vaikka ulkona seisominen painoi jaloissa ja edellisestä ateriasta oli vierähtänyt aikaa. Jäin väsyneenä ja ällistyneenä seuraamaan joukkojen jatkavan työtä kuin olisivat tehneet sitä aina.
Myyntikojut purettiin kuorma kerrallaan. Kun koko show oli ohi, nämä tarmonpesät muistuttivat tulevansa jatkossakin.
Nouseeko talkooinnostus uuteen renessanssiin vai elänkö vain onnellisesti jääpallonpunaisessa kuplassani?
Eikö ihminen etsi aina jotain valtavirrasta poikkeavaa? Ensin vain rohkelikot kävivät talvisin avannossa, nyt harva jää rannalle.
Tässä omituisessa maailmassa talkooajattelulle olisi kyllä sijansa. Yhdessä tekeminen, yhteiseen päämäärään pyrkiminen, tarpeelliseksi itsensä kokeminen. Kaikki nämä ovat ihmiselle tärkeitä ja pystyssä pitäviä voimia. Ja juuri ne liittyvät myös talkoisiin.
Se, että talkoilla mahdollistetaan seuratoimintaa ja alennetaan kuluja, on itselleni kaiken ilon sivutuote. Tärkeintä on tunne joukkoon kuulumisesta.
Lähdetkö mukaan?
Kirjoittaja on toiminut Narukerässä talkoolaisena vuodesta 1993 lähtien.
”Olen saanut vastata vuosien saatossa kymmeniä kertoja kysymykseen, miksi teen tätä. Eikä edes kysymys itsessään, vaan äänenpaino ja ilme kertovat kaiken. Olen ymmärtänyt, että hulluna pitävät.