Onkohan kukaan muu näin ahne kuin minä? Käyn nimittäin töissä, koska siitä saan palkan, jolla ostelen itselleni kaikkea kivaa. Nuorempana tilanteeni oli toinen ja palkka jotenkin liukeni ruokaostoksiin ja sen seurauksena poikkeuksellisen hyvin kasvavien lasten vaatteissa ja varusteissa pitämiseen. Vaikka olen pitänyt useimmista töistä, joita olen tehnyt, tuskin olisin yhdessäkään pysynyt täysin ilman palkkaa. Tämä alustus ihan vaan näkökulmaani avaamaan.
Ihmettelen uutista kehitysvammaisten työosuusrahan maksamiskriteerien kiristämisestä (SK 9.2). Tapahtuiko tässä lakisääteinen ”yhdenmukaistaminen”, kun vaikuttaa, että työosuusrahaa poistettiin tasapuolisesti kaikilta, koska sitä ei ollut maksettu samoja määriä?
Luulin, ettei tuloja heikennettäisi harmonisoimalla hyvinvointialueille siirtymisen yhteydessä. Nyt puhutaan mielestäni symbolisesta palkasta (5–12 euroa/päivä) ja alle tuhannesta hyvinvointialueen asiakkaasta eli kokonaisvaikutusta hyvinvointialueen talouteen ei juuri ole. Uutisen perusteella työosuusrahalla on kuitenkin vähintään psykologinen merkitys osalle meistä alueen eläjistä.
Kehitysvammaisten edunvalvonta pyrkii tuomaan asian suuren yleisön tietoon perinteisten työtaistelutoimien sijaan. Asiakkaan kotiin jäämisen voi silti tulkita mielenilmaukseksi tilanteessa, jossa oma (paraskaan) työpanos ei yhtäkkiä ole euronkaan arvoinen.
Ongelma on helppo heittää alueen työnantajille, kuten artikkelissa haastateltu hyvinvointialueen edustaja ehdotti. Pidän ehdotusta epäreiluna molempiin suuntiin.
Erityistä tukea tarvitseva ihminen on lainsäädäntömme mukaan oikeutettu tukeensa. Työyhteisöjen hektiseen arkeen ilman tukea hänet heittämällä tulos saattaa olla ennakkoluulojen lisävahvistuminen ja tukea tarvinneen epäonnistumisen kokemus.
Työvalmentajat tai ”työpaikan tutorit” voisivat auttaa, mutta arvelen, että se edellyttäisi yhteiskunnan (eli hyvinvointialueen) osallistumista kustannuksiin ja koordinointiin.
Leena Aurio
vammaisalan erityisohjaaja
Eura