Tapio Meren joulutarina: Kuusipuun monologia

Tapio Meren joulutarinassa kuusi tekee vastahyökkäyksen, joka kohdistuu kuusien kaatajaan.

24.12.2022 3:00

Aamu-unisen metsän hiljaisuus olisi mahdollista kuulla, mutta hiljaisuuden kuulemisessa on vaikeuksia. Metsä nukkuu vielä.

Jostakin kaukaa alkaa kuulua traktorin naftainen ääni, joka herättää ensimmäisenä kuusinuorikon. Se haukottelee makeasti ojennellen pitkiä, vielä kuitenkin hentoja oksiaan. Se näki jo nuorena, miten ensi lumien jälkeen traktori ajoi kuljettaen heikäläisiä vaakasuorassa asennossa jonnekin. Metsän vanhukset, joiden päät näyttivät ulottuvan lähes pilviin, kertoivat ihmisten väkivallasta, mikä kertoi heidän serkkujensa joutuvan bakkanaaliseen juhlaan.

Nuorikko hätääntyy. Kukaan ei tiennyt, mitä serkuille oli tapahtunut. Takaisin ne eivät ikinä olleet palanneet. Voisiko nyt kuitenkin olla sellainen hetki, että serkut tuodaan takaisin vai miksi sama pahanhajuinen kone tulee tänne?

Traktori työntää peränsä puolimetrisen kasviston läpi. Mikä tuska ja vaikerrus tunkeutuvat nuorikon kuuloon!

Se sieppaa pehmeisiin kerkkiinsä äänet, jotka kulunut syksy jo on tummentanut muun oksan väriin. Osalla vielä taimina kasvaneet kuuset, koivut, yksinäinen pihlaja, kaikki lojuvat raajarikkoisina, kellä oksat katkenneet, kellä juurijalat nousseet maasta.

Naftan löyhkä tappaa katkenneiden pihkaisten oksien, renkaiden raiskaamien sienien ja pelosta värisevän kuusikon kaikki tuoksut.

Traktorin sisus oksentaa ulos kaksi haalaripukuista olentoa, joiden käsistä leimahtaa määräys kahden moottorisahan ärhäkkään huutoon. Metsä haluaa paeta, se vetää syvästi henkeä, mutta pakoon se ei pääse. Nuorikko kääntää kaarevaa niskaansa suuntaan ja toiseen: apua ei ole näkyvissä.

Muutaman askeleen päässä nuori, minun ikäiseni kuusikaunotar päästää läpi metsän kuuluvan itkun, ei se on huuto, se on täynnä tuskaa. Se alkaa äkkinäisellä kirkaisulla, voimistuu lähestyvänä ambulanssin sireeninä ja voittaa lopulta moottorisahan melun.

Saha sammuu samaan aikaan, kun kaunotar alkaa kallistua kohti synnyinmaata, josta se muutama vuosi sitten sikisi ja lähti nousemaan kohti taivaan tähtiä.

Kuusinuorikko näkee ystävänsä kaatuvan ja alkaa itkeä. Se värisyttää oksiaan ja painaa latvaansa maata kohti. Surunsa keskellä se pelokkaana seuraa puuntappajan liikkeitä, kun tämä voitonvarmana sytyttää savuisen ja haisevan paperipötkön, mikä tupruaa hänen hengityksestään kuin traktorin pakoputkesta tuleva ällöttävä käry. Samalla tappaja katselee ympärilleen, missä olisi seuraava uhri. Mies on selvä psykopaatti, moottorisahamurhaaja, maailman kaikkien puiden halveksima tappaja.

Ei, voi ei, ajattelee nuorikko, kun murhaväline käynnistyy uudelleen ja olento tarttuu vartalooni ja ravistaa minua. Päätän yrittää pitää oksilleni kertyneen lumen ja varaudun koko vihreän ja tiheän oksiston käyttöön. Hänen olematon ravistuksensa minusta ei auta häntä yhtään. Hän katsoo ylöspäin, miksi lumi ei pudonnut maahan ja silloin on minun tilaisuuteni.

Teen niin kuin olen aina nähnyt metsän vanhempien tekevän. Kerään kaiken voimani ja painan vartaloni voimalla jokaisen oksankärjen osoittamaan niin paljon suoraan alaspäin kuin jaksan. Olio nostaa samalla katsettaan ja ihmettelee hetken, miksi lumi ei putoa. Samalla laukaisen jokaisen oksan kannattaman lumen suoraan olion savua tupruavaan naamaan.

Ajoitus on täydellinen. Olento kaatuu lumeni painosta selälleen ja hädissään hän ei ymmärrä sammuttaa pörisevää sahaa. Se leikkaa hänen suojapukunsa hihan, pureutuu käsivarteen ja maalaa maaston valkoiselle pohjalle mustanpunaista verikarttaa.

Olento unohti luonnon voimakkuuden. Se voittaa aina.

Tapio Meri

Pori

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut