Läheisten surutyön kannalta on korvaamatonta, jos potilasta on hoidettu ja kohdeltu viimeiseen saakka hyvin

Kirjoittajan omainen sai hyvää ja arvostavaa saattohoitoa, josta kirjoittaja on hyvin kiitollinen. Kuvituskuva.

7.11. 21:00

Äskettäin seurasin läheltä isäni taistelua aggressiivista syöpää vastaan. Samalla näyttäytyi syöpähoidon linkittyminen potilaan henkiseen ja hengelliseen tukemiseen kotikaupungissamme Porissa.

Odotukseni eivät olleet korkealla, niin rujoa tekstiä olin lukenut terveydenhuollon tilasta. Yllätyksekseni yksikään kauhukuvista ei toteutunut. En voi muuta kuin kiittää.

Potilasta ympäröi ammattitaitoinen hoitorinki alkaen Satasairaalan hematologian osastolta palliatiiviseen hoitoon, sieltä kotisairaalan piiriin ja lopulta kaupunginsairaalan saattohoito-osastolle.

Henkilökunnan tapa kohdata potilas ja omaiset oli sydämellistä, asiantuntevaa ja viimeiseen asti ihmisarvoa vaalivaa. Erityisen ihailtavaa oli, millaisella tunneälyllä myös aivan nuoret ammattilaiset toimivat.

Hannu Salonojan huolestuttavaksi kuvaama sairaalasielunhoidon tila (SK 29.10.) ei meidän näkökulmastamme realisoitunut. Mahdollisuutta keskustella sairaalapastorin kanssa tarjottiin heti kun parantavaa hoitoa ei enää ollut, eikä sairaalapastorin kokeneisuuden tai ammattitaidon suhteen ollut mitään valittamista.

Isäni, joka itsekin oli kirkonmiehiä, oli hyvin kiitollinen tavasta, jolla Piia Pienimäki kohtasi kuoleman lähestymisestä ahdistuneen potilaan. Pienimäki vieraili sairaalahuoneessa kiireettömästi kaksi kertaa ja tarjosi pyynnöstä Pyhän ehtoollisen. Myös äitini tuli lämmöllä kohdatuksi.

Omaiset saivat olla potilaan luona yhden hengen huoneessa milloin tahansa. Huoneessa oli lisäsänky sekä avara wc- ja suihkutila. Potilaan lisäksi ruoka-aikoina ravittiin myös omainen. Huoneissa oli hyvä äänieristys; huonokuuloinenkin pystyi kuuntelemaan televisiota tarvittavilla volyymeilla. Osastolla oli syvä rauhan tuntu. Erillisessä omaisten huoneessa oli kahvinkeittomahdollisuus, jääkaappi ja mikro.

Potilaan kipuja ja ahdistusta pyrittiin kaikin tavoin lievittämään. Matalalla kynnyksellä tarjottiin palliatiivisen sedaation mahdollisuutta, kun muut kivunlievityskeinot eivät enää auttaneet. Isäni sai niin tuskattoman lopun kuin se syöpäsairauden kanssa on mahdollista.

Kuoleman jälkeen omaiset saivat rauhassa hyvästellä läheisensä. Mitään hoppua ei ollut pois. Oven ulkopuolelle vain oli ilmestynyt iltaruskon kuva. Siitä kaikki henkilökunnasta tiesivät, millaiseen huoneeseen olivat astumassa.

Tässä oli yhdenlainen kokemus. Yhdenkin potilaan kohtelu on merkityksellistä, sillä jokaisessa sairaalavuoteessa lepää valtava määrä elettyä elämää vastoinkäymisineen ja onnen hetkineen, loppusuoran pelkoineen ja huolineen. Tuskin elämässä tulee eteen rankempaa asiaa kuin tieto siitä, että aika on käymässä vähiin.

Lisäksi kuolema koskettaa montaa läheistä. Läheisten surutyön kannalta on korvaamatonta, jos potilasta on hoidettu ja kohdeltu viimeiseen saakka hyvin. Tällaisesta hoitotyöstä tekee aivan erityisen se, että ihminen on fyysinen ja psyykkinen kokonaisuus.

Kukka-Maaria Cleve

Pori

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut