Onko kaikki työ saman arvoista?

Sosiaaliuudistukset ovat jääneet Suomessa tekemättä, ja pyöritämme edelleen moni-mutkaista ja kallista sosiaalijärjestelmää, kirjoittaja toteaa.

9.5. 18:30

Kansantalouden menestystä kuvaavista mittareista yleisimpiä ovat bruttokansantuote (BKT) ja työn tuottavuus. BKT kertoo määrättynä ajanjaksona valtion tuottamien tuotteiden ja palveluiden määrän rahaksi muutettuna. Työn tuottavuus puolestaan kuvaa tietyssä ajassa tuotetun työn lisäyksen määrää.

Mutta ovatko kaikki työt yhteiskunnan kannalta yhtä arvokkaita ja rahallista vaurauttamme kasvattavia niin yksilön kuin valtionkin kannalta?

Olemme kansakuntana keskimääräistä riippuvaisempia tuotteidemme ja palveluidemme viennistä. Niistä syntyvillä vientituloilla rahoitamme muita yhteiskunnan toimintoja. Palkkaneuvottelujen yhteydessä olemme tottuneet siihen, että muiden alojen palkankorotukset ovat sidottuja vientialojen palkkojen kehitykseen ja mieluummin niitä alhaisempia.

Yhteiskunnan kannalta kuitenkin suurimpia työllisyyden muotoja ovat kotitalouden työt, koulutus ja sivistystyö sekä sosiaali- ja terveydenhoito. Ne eivät tuota yhteiskunnalle samassa merkityksessä kuin vientisektori. Päinvastoin me kustannamme ne yhteisistä maksamilla veroilla.

Olemmeko siis kahden kastin väkeä, ja näkyykö se jokapäiväisessä elämässä?

Kotityön merkitys on meille itsestään selvyys, ja vielä muutama vuosikymmen sitten se olin useimpien perheen äitien päätehtävä. Vaikka sitä pidetäänkin edelleen yhteisöjen ydintoimintana, siitä ei makseta palkkaa eikä sitä lasketa mukaan bruttokansantuotteeseen, aivan kuin se olisi arvotonta.

Pitkälle samalla tavalla suhtaudutaan edelleen myös opetustyöhön, puhumattakaan terveydenhoidossa työskentelevien työpanoksesta. Ne kun harvemmin nousevat otsikoihin kansakunnan saavutuksista puhuttaessa.

Väestömme nopea ikääntyminen ja sen myötä terveyspalvelujen kysynnän kasvu on näkynyt terveydenhoitohenkilöstön ja vanhuspalveluissa työskentelevien työmäärän lisäyksenä ja uupumisena. Osasyynä siihen on ollut koronaepidemia.

Nämä yhteiskunnan palvelijat ovat naisvaltaisia aloja, joiden ääni on hukkunut tuuleen siinä missä miesvaltaisien alojen edunvalvojat ovat tottuneet saaman ilmatilan haltuunsa.

Poliitikot mielellään peesaavat tuottavia ja kannattavia tuotantosektoreita, joiden menestyksestä he voivat ottaa osansa. Kiperän paikan tullen he toteavat, että kaikkien alojen tulee pystyä sopimaan ehdoistaan omien työmarkkinajärjestöjen välisissä neuvotteluissa. Totuus on kuitenkin se, että naisvaltaisten hoitoalojen asema yhteiskunnalle on niin keskeinen, että niitä koskevat kysymykset kuuluvat yhtä lailla hallitukselle kuin eduskunnalle.

Hoitoalalla on työn tuottavuutta vaikea lisätä henkilökohtaista työpanosta nostamalla. Vuorokaudessa voidaan hoitaa vain rajallinen määrä potilaita. Parhaiten työn tuottavuutta voidaankin nostaa hallinnollisilla ja työn rationalisointia lisäävillä toimilla. Tähän tähdätään uudella hyvinvointialuejärjestelmällä.

Sen sijaan sosiaaliuudistukset ovat jääneet tekemättä. Pyöritämme edelleen monimutkaista ja kallista sosiaalijärjestelmää, josta eniten kärsivät heikoimmassa asemassa olevat.

Miksi emme päättäneet uudistuksesta siinä vaiheessa, kun olimme maailman ensimmäisten maiden joukossa saaneet hyviä tuloksia perustulokokeilusta?

Eduskunnan onkin tuotava käsittelyyn kokonaisvaltainen uudistus, eli jokaista kansalaista koskeva perustili. Suurten uudistusten vastustajat voivat vedota siihen, että se tulee liian kalliiksi. Mikä muu ajankohta olisi parempi?

Kansantalouden kannalta jokainen hetki on yhtä hyvä tai yhtä huono laajasti kansalaisten hyvinvointiin tähtäävälle uudistukselle.

Paavo Kajander

Pori

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut