Onko meille vanhuus voimavara vai taakka? - Lukijalta - Satakunnan Kansa

Onko meille vanhuus voimavara vai taakka?

Kirjoittaja mukaan jotakin on pielessä suomalaisessa vanhustenhoidossa. Kuvituskuva.

28.12.2021 18:00

SK:ssa 12.12. oli hieno kirjoitus Hollannissa vuosia työskennelleestä lähihoitaja Pia Leppäniemestä, joka työskentelee nykyisin Porissa Ruskahovissa ja valmistuu pian geronomiksi.

Suomen malli vanhustenhoidossa tuntuu jäävän monessa kohdin kakkoseksi Hollantiin verrattuna.

Täällä vanhukset nähdään vain kulueränä, etenkin niissä kunnissa, missä väestörakenne muuttuu vanhusvoittoiseksi.

Lausetta "Koti on ihmisen paras paikka" käytetään vanhustyössä helposti väärin: kotona pidetään ja sinne hoitotoimet ohjataan, vaikka niin sanotusti puolen kroppaa olisi huonossa kunnossa ja vanhuksen muistisairauden vuoksi omaiset huolesta sekaisin.

Kotipalvelusta saa kyllä apua, mutta kotipalvelun minuuttiaikataulu on tiukka. Siinä vauhdissa pää on pyörällä niin hoidettavalla kuin hoitajallakin. Kotipalvelun piiri on laaja ja siirtymiset vievät aikaa.

Kotona yksin asuvista vanhuksista osa on aliravittujakin, kun ruoka ei maistu, se tuppaa unohtua syödä tai mikrossa lämmittämisessä voi olla haastetta.

Ikävä on entisaikojen kotipalvelua, missä hoidettiin vanhuksen lisäksi myös kotia, ja samalla hoitui myös sosiaalinen puoli. Ymmärrän kyllä sen olevan historiaa väestörakenteen muutosten vuoksi.

Raha ratkaisee ja on ratkaissut, mutta voisiko tämä olla tulevaisuudessa toisin?

Osa vanhuksista on onnekkaita, ja saavat vanheta suhteellisen terveinä ja virkeinä. Sosiaalinen verkosto ja parisuhde auttavat tässä. Jos eläke on hyvä, se myös turvaa mielekästä vanhuutta.

Osassa parisuhteita parempikuntoisesta vanhuksesta tulee heikomman voimavarojen ehtyessä omaishoitaja. Työ on arvokasta, mutta siinä rakas ihmissuhde voi muuttua voimat ja hermot syöväksi haastavaksi arjesta selviytymiskamppailuksi. Tässä yhteiskunta tietyllä tavalla on hyväksikäyttäjän roolissa. Korvaus on pientä ja omaishoitajalle kuuluvat vapaat eli hoidettavan intervallijaksot uhkaavat nekin vesittyä, jos jokaisesta intervallista käydään hoitajan ja hoidettavan välillä tappelu. Omaishoitajan korvaus pitäisi olla suurempi ja tukitoimet paremmat.

Kun kotona selviytyminen on uhattuna, pitäisi hoivapaikka kodin ulkopuolelta löytyä. Pitkä jonotus on epäinhimillistä. Pia Leppäniemen esittämä hollantilainen hoitotyön malli, missä vanhukset nähdään yksilöinä, joilla on historia, nykyhetki ja tulevaisuus, on hieno. Siihen pitäisi täälläkin pyrkiä.

Mikä valtava määrä iäkkääksi eläneessä ihmisessä on sisällään tietoa, taitoa, elämänviisautta, ja etenkin se jokaisen oma ainutkertainen elämänpolku. Vanhusten kohtelu ja kohtaaminen pitäisi olla arvostavaa ja hoitotyössä aina empaattisuus läsnä, oli sitten kyseessä sairaalan osasto, tehostettu tai kevyempi palveluasuminen tai vanhuksen kotona suoritettavat palvelut.

Jotakin on pielessä suomalaisessa vanhushoidossa. Täällä on pinna kireällä hoitajilla, hoidettavilla ja omaisilla. Työ on henkisesti ja ruumiillisesti kuormittavaa. Soveltuvuustestit sosiaali- ja terveysalan koulutuksissa on, mutta ohjautuuko alalle oikeasti vanhuutta arvostavia ihmisiä?

Vanhushoidon työntekijöitä pitää arvostaa paremmalla palkkauksella ja lisäkäsillä. Hoitotyön ammattilaisten rekrytoinnissa ei saa lipsua riittävän kielitaidon ja koulutuksen laadun vaatimuksista.

Pitäisikö valtavaksi paisunutta raportointia, tietojen sähköistä kirjaamista vähentää, ja aika käyttää hoitotyöhön? Mielestäni pitäisi. Tietokoneella istuttu aika on pois hoitotyöstä.

Toivottavasti muun muassa näitä asioita tammikuun vaaleilla valittava aluevaltuusto päättää järkevästi.

Tiina Stenman

fysioterapeutti

Porin kaupunginvaltuutettu

aluevaaliehdokas (ps.)

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut