”Ajan huuruisella sähkövessalla näpit jäässä liikenteen tukkeena, enkä näe kunnolla ulos.” Koeajoimme ranskalaisen koppimopon, ja siitä syntyi seikkailu. - Liikenne - Satakunnan Kansa

Ami on kovin pieni.

Ranskalainen koppimopo

Citroën Ami on halpa ja söpö sähkömopoauto, jolla ajaa noin 50 kilometriä kerrallaan, muttei oikein Suomen sääoloissa.


21.11. 14:55

”Mikä sieltä tulee? Onpa se söpö! Mikä tuo on, voi ei!”

Ohi kulkeva pariskunta pysähtyy jalkakäytävälle ällistelemään, kun hivutan pikkuruista Citroën Amia ulos porttikongista Helsingin keskustassa.

”Tämä on tällainen ranskalainen koppimopo”, lausun sivuikkunan ahtaasta saderäppänästä ja vääntäydyn ulos esittelemään erikoista laitetta. Näitä hyväntahtoisia kohtaamisia tulee aivan jatkuvasti, kun Amilla ajaa.

Parin ajopäivän jälkeen esittely sujuu jo rutiinilla:

Eli tämä on Citroënin valmistama täyssähköinen mopoauto. On tosi söpö. Ei saa ajaa moottoritiellä. Huippunopeus on 45 kilometriä tunnissa. Voi ladata ihan tavallisesta pistokkeesta. Kolme tuntia kun lataa, niin sitten pääsee taas noin 50 kilometriä.

”Sehän on varmaan kaupungissa kätevä! Mitä se maksaa?”

Ranskassa 6 900 euroa. Suomeen Amia ei ole vielä hinnoiteltu. Maahantuoja tunnustelee, olisiko tällaiselle kysyntää.

Ovi aukeaa nappia painamalla.

Sisätilat on helppo pestä.

Ami ei ole auto, vaan pikemminkin eräänlainen sähköinen liikkumisratkaisu. Sellaisena aivan fiksu: tällaisella halvalla ja vähän kuluttavalla sähköisellä muovikopilla voi ajaa asiansa kaupungissa. Sillä pääsee kauppaan ja voi viedä pikkulapset päiväkotiin. Tuttavapariskuntani Etelä-Ranskan Marseillessa harkitsee tällaisen vuokraamista kakkosautoksi juuri tästä syystä. Enempää ei tarvita.

Kuskin penkki liikkuu vaakasuunnassa.

Erilaiset vuokra- ja yhteiskäyttöratkaisut ovatkin Amin markkinarako.

Amissa on puolensa ja puolensa. Kirjaimellisesti: kustannusten säästämiseksi auton paneelit prässätään Marokossa samassa muotissa eli keula ja perä ovat sama osa, mutta erilaisilla valoilla. Samoin ovet ovat identtiset, toinen on vain saranoitu eri sivulta.

Oviratkaisukin on omintakeinen.

Ami on niin nihilistinen muovipönttö, että sillä ajaminen on itsevarma kannanotto. Aivan minkä tahansa asian puolesta. Tämän kun täräytät liikennevaloissa jonkin kolme tonnia painavan egomaasturin viereen, niin Amin ratissa tunnet olevasi Tsingis-Khan, Madonna ja Bruce Lee samassa henkilössä.

Tämä on voittajan auto. Heikommilla olennoilla ei ole pokkaa ajaa tällaisella.

Amin sähkömoottori tuottaa kymmenen hevosvoimaa ja sisusta on kuin ruohonleikkurissa: karut muovipenkit, nappivaihteisto ja järeä käsijarrukahva.

Verhoilua ei ole.

Ajovaihde ja pakki löytyvät penkin sivulta.

Kaasua tai siis ajopoljinta painaessa kuulostaa siltä kuin käynnistäisi pesukoneen. Autosta lähtee tasaisesti nouseva vääännnn. On kuin istuisi hiustenkuivaajassa. Sähkömoottorista kuskin korviin kantautuva ja muovikopissa kaikuva ääni saavuttaa jatkuvan, kimeän huippunsa, kun kiihdytään maksimaaliseen ajonopeuteen, joka tosiaan on siis 45 kilometriä tunnissa.

Täyslatauksella voi ehkä päästä 50 kilometriä.

Se on mahdollista ylittää: Amilla ylipäänsä täytyy ajaa jatkuvasti kaasu pohjassa pitääkseen nopeutta yllä ja pysyäkseen liikenteen rytmissä, mutta alamäessä sähkömoottorin rajoitin ei aina jaksa painaa vastaan. Eräässä alamäessä hämmästyn, kun Citroënin mittaristoon alkaa ilmestyä isoja numeroita. Ensin 50, sitten 55, lopulta 57 kilometriä tunnissa.

Ami huutaa kuin syötävä, kun pieni sähkögeneraattori hieroo akkuun jarruvirtaa auton 500 kilon elopainon edestä.

Kuskin ovi aukeaa lenkistä vetämällä.

Jalkakäytävällä sauvakävelevä pariskunta katsoo silmät pyöreinä, että mikä vessa tuolta mäestä syöksyy.

Jarrut toimivat. Amin ajo-ominaisuuksissa ei sinänsä ole moitittavaa. Amilla ajaminen tuntuu kuin ajaisi liikennekelpoista pihakaivuria. Muovipenkin vierestä valitaan ajosuunta ja sitten vain ohjaillaan.

Toisin kuin ulkomitoista voisi päätellä, auto ei ole ahdas. Amiin mahtuu helposti kaksi jopa raavasta aikuista. Sähkömoottori ja pieni 5,5 kilowatin akusto eivät vie paljoakaan tilaa. Auto on käytännössä avaraksi kaiverrettu munankuori, jossa metallirunko tarjoaa pientä suojaa törmäyksiltä.

Radion virkaa hoitaa erillinen bluetooth-kaiutin.

Itse vajaana kaksimetrisenä istun niska kiinni takaikkunassa, ja viereen mahtuu saman mittainen hahmo vielä väljemmin. Tavaratilaa Amissa ei tietysti ole, mutta ostoksia voi asetella jalkatilaan. Kojelaudassa on muovikoukku kauppakassille.

Amin perusajatus on hyvä: halpa pötterö, joka latautuu nopeasti ja jolla toimittaa asiansa. Auto ei kuluta juuri mitään eikä pienen akun lataus ota kauaa: Amin voi iskeä mihin tahansa pistokkeeseen kolmeksi tunniksi ja sitten taas mennään.

Latausjohto vedetään ulos ovenkarmista.

Suomen oloja ajatellen Citroënissa on kuitenkin vakava puute. Amissa ei ole minkäänlaista lämmitystä, ainoastaan tuuletin kojelaudassa.

Maailman kulunein vitsi sähköautoista on, ettei niillä muka voi ajaa Lappiin. Sen sijaan totta on, että Amilla on vaikea ajaa Espoosta Helsinkiin.

On lokakuu. Sataa kevyesti. Ami seisoo kadun varressa. Akku on täynnä. Kävelen sisään. Tavoite olisi päästä keskustaan.

Amilla ei saa eikä kannata ajaa isoilla väylillä, joten ajelen pikkuteitä pitkin. Auto on lähtiessä sisältä kuiva, mutta sateen kevyesti kostuttamat vaatteet tuovat sen verran kosteutta sisään, että pian en näe ajaa. Kaikki ikkunat ovat aivan huurussa, eikä Amin onneton huurteenpoisto jaksa puhaltaa koppia kuivaksi.

Sivupeiliä saa säätää tuuletusräppänän raosta.

Avaan sivuräppänät, jo vanhasta rätti-Sitikasta tutut, ylhäältä saranoidut sivuikkunalärpäkkeet. Niiden etu on se, että ilma vaihtuu, eikä autoon sada sisään. Haittapuolena on, että lokakuussa vaihtuva ulkoilma on melko kylmää.

Enempää en voi tehdä. Tuuletus on täysillä.

Ajan huuruisella sähkövessalla näpit jäässä liikenteen tukkeena, enkä näe kunnolla ulos.

Samalla mietin, onko tämä edes turvallista. Amin ohjaamo nimittäin huurtuu siten, että etusivuikkunat umpeutuvat. Näkyvyys suojatien reunoihin peittyy vaarallisesti.

Ohjaamo on käytännössä pitkä putki, jossa tuulilasi on kaukana kuljettajasta, ja Amin surkea tuuletin työntää ilmaa vain lasin keskelle. Se ei riitä edes kevyessä lokakuun sadesäässä, vaikka sivuikkunat on avattu.

Amin tuuletin ei riitä Suomen sääoloissa.

Kaikki ilahduttavat anekdootit ja ohikulkijoiden riemukas huomio unohtuvat.

Ami tarkoittaa ranskaksi ystävää. Rakastan Amin perusideaa, mutta luottamus on nyt koetuksella. Pääsen lopulta Helsinkiin. 20 kilometrin matkaan kuluu tunti. Perille päästessä lasit ovat vihdoin huuruttomat.

Perillä lataan autoa varmuuden vuoksi, jotta pääsen takaisin. Sadesää ja onneton tuuletin syövät akusta niin paljon virtaa, että edestakainen matka ei välttämättä onnistuisi lataamatta.

Kuljettajan istuimen takana on pieni tavaratila.

Paluumatkalla on pimeää. Sade jatkuu. Ajan 20 kilometriä takaisin kotiin sivuikkunat auki ja mietin, mihin tämä auto sopisi.

Vastaus löytyy Citroënin tiedotteesta: firma on lahjoittanut näitä Kreikkaan pienelle lomasaarelle poliisiautoiksi.

Toivottavasti siellä rosvot juoksevat alle 45 kilometriä tunnissa ja aurinko paistaa. Suomen oloihin Amilla ei ole mitään asiaa, ellei maahantuoja asenna autoon kunnollista lämmitintä.

Citroën Ami

+ Halpa, rakastettava, herättää huomiota, taajamassa näppärä, nopea ladata

– Ei lämmitystä, heikko tuuletus, jopa vaarallinen ajaa huonolla säällä

■ Teho: 6 kW (10 hv)

■ Akku: 5,5 kWh

■ Kulutus: noin 8-11 kWh / 100 km

■ Toimintamatka: 70 km ilmoitettu, koeajolla noin 40-50 km

■ Huippunopeus 45 km/h (alamäessä enemmän)

■ Lataus: 8 ampeerin pistokkeesta noin kolme tuntia, Type2- lataus onnistuu sovittimella 1,8 kilowatin teholla

■ Mitat: pituus 2,41 m, leveys 1,39 m, korkeus 1,52 m

■ Paino 485 kg (akku 60 kg)

■ Hinta: ei hinnoiteltu Suomeen, Ranskassa 6 900 euroa

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut