"Yhden miliisin kädessä oli isän haulikko. Minä katsoin ahneesti vain isääni. Taisin aavistaa, että näen hänet viimeistä kertaa." – valokuvaaja Emil Bobyrevin vaarin romaanin käsikirjoitus vei meidät Uralille

Emil Bobyrev
"Yhden miliisin kädessä oli isän haulikko. Minä katsoin ahneesti vain isääni. Taisin aavistaa, että näen hänet viimeistä kertaa." – valokuvaaja Emil Bobyrevin vaarin romaanin käsikirjoitus vei meidät Uralille

Lossi kuljettaa kokesti yli kaksi kilometriä leven Kama-joen.

Matti Kuusela

Pieni punainen Lada kiitää halki kumpuilevien peltojen alati vähäisemmäksi käyvää soratietä.

Uralin rinteet häämöttävät idässä, jossain lännessä virtaa mahtava Kama-joki, joka meidän pitäisi pian jotenkin ylittää.

Volgan valtaisaa, yli 1800 kilometriä pitkää sivujokea ei kuitenkaan näy, ei kuulu.

Istumme Emilin kanssa takapenkillä ja olemme varmoja siitä, että kuskillamme Alekseilla ei ole aavistustakaan oikeasta suunnasta.

Se ei häntä haittaa. Mittari raksuttaa ruplia tiheään tahtiin. Takaisin tullessa voi ostaa lapsenlapsille pienet tuliaiset näiden hullujen suomalaisten ansiosta.

Beljajevka? Eihän sellaista paikkaa ole edes olemassa.

Vaarin romaani

Niin, määränpäämme on Beljajevkan kylä aivan Kama-joen kupeessa arviolta 120 kilometrin päässä lähtöpaikastamme Permistä.

Sen enempää kuskimme kuin navigaattori eivät kuitenkaan kylää tunne.

Se ei ole suoranainen ihme – meidänkin tietomme perustuvat toisen käden lähteisiin.

Emilin vaari Toivo Vähäkangas tuotiin monen muun suomalaisen kanssa evakkoon Petroskoista tänne, Uralille, kun suomalaiset ja saksalaiset hyökkäsivät kaupunkiin vuonna 1941.

Toivo oli tuolloin 16-vuotias, terävä nuorukainen ja lahjakas kirjoittaja. Vietettyään kolme vuotta Uralilla hän palasi takaisin Karjalaan – ja kirjoitti kokemuksistaan kolhoosilla omaelämäkerrallisen romaanin.

Siinä toistuu usein Beljajevka, jonka Traktor-nimisessä kolhoosissa Toivo oppi venäjän, rakastui ensimmäisen kerran ja löysi elämälleen suunnan.

Hänestä tuli opettaja ja kirjoittaja.

Isän katoaminen

Romaania ei koskaan (vielä?) julkaistu, mutta Emil on säilyttänyt visusti ainoan käsikirjoituksen ja antoi sen lopulta viime syksynä minulle luettavaksi.

Itse hän ei kykene. Lukeminen pysähtyy aina kohtaan, jossa Toivo kertoo elämänsä surullisimmasta hetkestä.

Siis nyt Emil silmät kiinni.

"Viimeisenä päivänä marraskuuta 1937, kun isä tuli päivälliselle, kolme miliisiä seurasi häntä. Yksi miliiseistä ojensi isälle paperilapun. Se oli tietysti vangitsemismääräys.

–Mikäs siinä, mennään sitten, isä sanoi takkiaan riisumatta ja astui ovelle.

Ulkona oli vähän lunta ja minä piilouduin tienviereiseen ojaan saadakseni nähdä isäni vielä kerran. Ei tarvinnut kauan odottaa kun isä ja kolme miliisiä kävelivät ikään kuin sattumalta yhteen osuneet. Yhden miliisin kädessä oli isän haulikko. Minä katsoin ahneesti vain isääni. Taisin aavistaa, että näen hänet viimeistä kertaa."

Tämä tapahtuu Karjalassa 1936. Isästä tulee monen muun suurin toivein sosialismia Neuvostoliittoon rakentamaan matkustaneen suomalaisen tavoin Stalinin terrorin uhri.

Cervantes pelastaa

Toivo on tuolloin 11-vuotias. Hän kirjoittaa, miten toipui isän menettämisestä.

"Olin niin järkyttynyt, että sairastuin. Meillä käynyt lääkäri vain huokaili ja kehotti keskittymään johonkin uuteen aiheeseen. Täti antoi minulle luettavaksi somasti painetun Cervantesin teoksen Mielevä Hidalgo Don Quijote. Kiinnyin siihen todellakin ja nauroin uljaan ritarin kommelluksille, mutta sitten yhtäkkiä tuli mieleen, että isän kohtalo oli monessa suhteessa samanlainen. Hänen ääretön uskonsa kommunismin aatteisiin ja kaamea todellisuus olivat myös ymmärtämättömässä ristiriidassa."

Emil ja Julia

No hyvä. Meillä on riipaiseva käsikirjoitus mukana punaisessa kansiossa, jonka kanteen on raaputettu aavistuksen hatarin kirjaimin kaksi nimeä.

Julia ja Emil.

He ovat Emilin viisivuotiaat kaksoset. Lapsellisen kunniakas tavoitteemme on löytää Beljajevkan kylä, astella Kama-joen rannalle ja lukea ääneen muutama kohta romaanista – Toivon ja hänen isänsä muistolle.

Näin kohtaisivat kuusi sukupolvea yhtenä kesäpäivänä siellä missä Uralin pihlaja kukkii.

Ylöjärvi pelastaa

Risteys. Kuski pysäyttää Ladan, katsoo meitä kysyvästi; mihin nyt?

Minulla on repussa vielä yksi valttikortti: Ylöjärven kirjastosta lainattu Venäjän karttakirja. Sivulta 72 löytyy Permin alue. Kuljetan sormea pitkin Kama-jokea ja katso: yhdessä mutkassa lukee "Belavejka". Sen täytyy olla etsimämme.

Emil näyttää karttaa kuskille, tämä tutkii sitä, huokaa sitten jotakin.

Emil naurahtaa. "Hän ei näe. Lukulasit eivät ole mukana."

Balsoi pasaluista, otsen haraso russija! Hienoa, olemme jossakin Uralin perämailla kuskinamme mies, joka ei näe edes lukea!

Tällaista voi tapahtua vain Venäjällä.

Volgan mutkasta

Emme luovuta. Eivät luovuttaneet nekään esi-isämme, jotka 7000 vuotta sitten lähtivät juuri täältä, Volgan mutkasta, vaeltamaan kohti Suomea.

Niin, on meillä tällä retkellämme toinenkin tavoite: löytää lopullinen todiste siitä, että suomalaisten kantakoti on juuri täällä. Onhan siitä jo saatu paljon todisteita – kuten se, että Perm tulee alunperin suomenkielisestä sanasta "perämaa".

Jos ette uskoa, katsokaa englanninkielistä wikipediaa:

"The name Perm is of Finno-Ugric etymology, likely of Uralic origin (Komi-Permyak: Перем, Perem; Komi: Перым, Perym). Komi is a member of the Permic group of Finno-Ugric languages, which is also named for Perm. In Finnish and Vepsian perämaa means "far-away land".

Viimeaikainen DNA-tutkimus on yrittänyt horjuttaa kaunista teoriaa, jonka mukaan geeniperimämme on juuri Volgan ja Kaman välimaastoa.

Me emme näistä epäilyistä perusta. Mutta joku todiste pitää löytää, joku merkki, varmistus.

Eiköhän sekin tule vastaan tuossa penteleen Beljajevkassa, jos sinne joskus pääsemme.

Ei siltaa, vaan lossi

Siinä suuntaa pähkäillessämme ohitse pyyhältää ruohonleikkurin ja mopon yhdistelmä, jonka peräkärryssä istuu kaksi joutavan oloista miestä.

Emil Bobyrev
Permissä kuljetaan persoonallisesti.

Permissä kuljetaan persoonallisesti.

Ajamme omaperäisen ajoneuvon kiinni ja kuskimme kysyy neuvoa: missä ihmeessä on Kaman ylitse vievä silta.

Hän saa hämmentyneen vastauksen, hymyilee leveästi, kertoo meille onnellisena.

–Ei ole mitään siltaa. Mutta lossi on, yhdeksän kilometrin päässä!

Kama mykistää

Kama mykistää moneksi minuutiksi. Vastarantaa tuskin näkee, arviomme leveydeksi tässä kohta ainakin kaksi kilometriä.

Ja tuolta totisesti tulla pöksyttää "lossi". Se tarkoittaa proomua, jota hinaaja vetää – tai paremminkin työntää vierellään.

Matkustamme siis kohta Kamalla, tasan samalla siunatulla tavalla kuin Toivo yli 70 vuotta sitten!

"Proomun lähtöaikaa ei tavallisesti tiedetty. Hinaaja vain vislasi ja silloin tuli lähtö rannalta. Piti juosta proomulle kiehuva kattila kourassa ja kiivetä nelinkontin jyrkkää ja liukasta laivarappua ylös korkeaan proomuun. Se vaati taitoa ja rohkeuttakin."

Kohti jotakin

Kohta ja kohta. Lähtöaikaa ei tiedetä nytkään, autoja tulee hiljakseen, voimme kaikessa rauhassa ihastella joen yllä liiteleviä haukkoja ja miettiä, miten hienon triathlon-kisan täällä voisi järjestää.

Uinti vastarannalle ja takaisin, juuri sopivasti neljä kilometriä!

Lopulta proomu on täynnä, hinaaja vislaa ja nytkähdämme liikkeelle kohti, niin, kohti jotain.

Kama ylittyy reippaasti kolmessa vartissa ja jatkamme länsirannalla päättäväisesti kohti etelää.

Fedja-setä ja kissa

Tilanne on jo sen verran rento, että tohdimme esittää Alekseillle kysymyksen: tietääkö hän, että suomalaiset ovat kotoisin juuri täältä?

Enpä usko että mies olisi näyttänyt hämmästyneemmältä, vaikka olisimme paljastaneet, että itse asiassa emme ole toimittaja ja kuvaaja vaan Fedja-setä ja Kissa Matroskin valepuvuissa suorittamassa salaista tehtävää.

Etsimässä kotiaurinkoja valmistavaa atomifysiikan laitosta.

Melkein halaamme

Tie käy koko ajan huonommaksi ja epätoivo alkaa taas nostaa häntää.

Ei taida löytyä Beljajevkaa näiltä lakeuksilta.

Emil Bobyrev
Tie Beljajevkaan kapenee uhkaavasti ennen perille pääsyä.

Tie Beljajevkaan kapenee uhkaavasti ennen perille pääsyä.

Kirsk. Kuski jarruttaa äkisti, peruuttaa. Ja siinä se lukee, sinisessä tienviitassa valkoisin kyrillisin kirjaimin: Beljajevka 38.

Melkein halaamme Emilin kanssa. Varmaan myös niin tekisimme, jos olisimme molemmat syntyneet Venäjällä. Mutta vain Emil on.

Minun geeneilläni ei miestä halata edes punaisen ladan takapenkillä täydellisen onnen hetkellä.

Ehkä olemme sittenkin väärillä jäljillä, ehkä esi-isäni eivät siis sittenkään nousseet täällä veneisiin, suunnanneet ensin Kamaa alas kohti Volgaa ja sitten länteen, kohti kaukaista Skandinaviaa.

Ihmeiden ihme

Perillä. Kylä on, ihmeiden ihme, juuri sellainen kuin olen kuvitellut.

Kivihiilen, tervan ja poppelien tuoksua, hiljainen ränsistynyt raitti, kaikissa ikkunoissa kukkia, täysin toivoton tie, koiria, kissoja ja ankkoja pihoissa, pari poikaa pyöräilemässä, yksi kauppa, joka kiinni.

Aivan varmasti kaikki on ollut tasan samanlaista kesällä 1942, kun Toivo on saapunut kylään.

Emil ei sano mitään, kävelee mietteissään, nieleskelee, taitaa pyyhkäistä poskea.

Poppelit ja kirkko

Laskeudumme Kaman rannalle, kaivan repusta käsikirjoituksen ja luen lokkien ja laineiden kummastukseksi kauniilla suomen kielellä kohdan, jossa Toivo saapuu kylään.

"Olimme pitkän, loivan mäen laella. Laajoja viljapeltoja laskeutui täältä Kama-joelle päin. Jokaisella pellolla oli oma, kylvöstä riippuva värivivahteensa. Kama-joki näkyi pitkälti kiemurtelevana viivana. Valkoinen kirkko osoitti Beljajevkan kylän paikkaa. Taloja ei juuri näkynyt, ne olivat poppelien suojaamina piilossa."

Emil Bobyrev
Onneksi Beljajevka ei ole jalkapallon MM-kisojen isäntäkaupunki. Täällä koirat saavat nauttia elämästä vapaasti.

Onneksi Beljajevka ei ole jalkapallon MM-kisojen isäntäkaupunki. Täällä koirat saavat nauttia elämästä vapaasti.

Varovainen opettaja

Olo on kotoinen, en voi muuta sanoa. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan, se viimeinen varmuus, perimmäinen totuus, suomalaisuuden siemen.

Kauppa aukeaa, astumme sisään, Emil esittäytyy ja kysyy myyjältä, onko nimi Toivo Vähäkangas tuttu.

Nainen pyörittelee päätään, antaa vinkin: kirkon takana olevassa talossa asuu eläkkeellä oleva opettaja. Hän tietää kaikesta kaiken.

Astelemme sinne. Ovi on lukossa, Emil huhuilee, ikkunaan ilmestyy vanha nainen. Emil esittää asiansa, nainen ei kuule, mutta ei uskalla avata ovea.

Ulkomaalaisia. Veisivät varmasti kaikki eteisessä kypsyvät hapankaalit.

Huokaus. Kyllä tämä muistuttaa Suomea.

Palaamme autolle – ja silloin se tapahtuu, saamme lopullisen varmuuden ja tiedemiestenkin täytyy vaieta: hataran liiterin takaa ilmestyy mies saappaissaan ja vetäisee käyntiin – siimaleikkurin!

Helvetillinen pärinä täyttää kylän, koirat ja kissat säntäävät karkuun kun mies teurastaa onnellinen hymy huulillaan harvaa nurmikkoa.

Kyllä. Täältä me olemme kotoisin. Kesäinen ruohonleikkuu on geeniemme ydintä.

Emil Bobyrev
Toivo Vähäkankaan romaanin käsikirjoitus palasi synnyinseudulleen Kama-joelle.

Toivo Vähäkankaan romaanin käsikirjoitus palasi synnyinseudulleen Kama-joelle.

Toivon onnen päivä

Toivolle onnen päivä Uralilla koittaa 30. kesäkuuta 1944.

"Oli kaunis kesäaamu. Yöllinen sade oli elvyttänyt kuivuutta kärsivän luonnon. Teki mieli hyppiä ilosta, kertoa jokaiselle vastaantulijalle kotikaupunkini vapautuksesta."

Niin, Toivo on saanut kyläneuvoston puhelimeen kuulla, että Petroskoi on vihdoin vapaa.

Näinkin sen voi nähdä.

Totuuden, Uralilta katsottuna.


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös

Sammio