Beau is Afraid. Ohjaus ja käsikirjoitus Ari Aster. 179 min. K16. ★★
Näin on käynyt ennenkin. On nuori käsikirjoittaja-ohjaaja, jonka pienestä indie-elokuvasta tulee hitti ja puheenaihe. Tästä innostuneena tuottajat antavat hänelle isomman budjetin ja täyden vapauden: tee mitä haluat.
Ja nuori auteur tekee. Hän kaivaa kenties pöytälaatikostaan opiskeluaikoinaan kehittämänsä elokuvaidean ja tunkee mukaan kaikki oudot, henkilökohtaiset ja ties mitkä ideat, mitä elokuvaan haluaisi saada – koska voi.
Lopputulos on kallis elokuva, jonka tekijä on suunnannut tasan yhden hengen yleisölle eli itselleen. Se näkyy vastaanotossa. Kassamenestystä ei tule, kriitikoiden mielipiteet ovat nihkeitä tai vähintäänkin jakautuvat vahvasti.
Toissa vuosikymmenellä yksi esimerkki tällaisesta oli kulttihitti Donnie Darkon (2001) tekijän toinen elokuva, hämmentävän sekava dystopia-scifieepos ja mediasatiiri Southland Tales (2006), joka floppasi pahasti.
Nyt vuorossa on Ari Aster (s. 1986), viime vuosien puhutuimpiin kauhuelokuviin kuuluneiden Hereditaryn (2018) ja Midsommarin (2019) ohjaaja ja käsikirjoittaja.
Hänen uutuutensa Beau is Afraid on – muun muassa – absurdi musta komedia, jossa on mukana kauhuelementtejä ja kipeää perhedraamaa.
Päähenkilö on Beau Wasserman (Joaquin Phoenix), sosiaalisesti kömpelö, ahdistunut ja erakoitunut keski-ikäinen mies. Hän asuu kaupungissa ankeassa slummikämpässä, jonka ulkopuolella vallitsee apokalyptinen kaaos: mielipuolisia riehuvia pummeja, kaupustelijoita ja katutanssijoita, kadulla lojuvia ruumiita.
Beaun ainoa merkittävä läheinen on hänen toisaalla asuva äitinsä. Terapeutilleen (Stephen McKinley Henderson) Beau puhuu lähinnä äidistään. ”Toivotko koskaan, että hän olisi kuollut”, terapeutti kysyy. Puhelimessa äiti syyllistää Beauta siitä, ettei tämä käy hänen luonaan.
Tulee tilanne, että Beaun pitäisikin päästä äitinsä luokse nopeasti. Se ei ole helppoa. Matkalla eteen tulee muun muassa pariskunta, joka yrittää adoptoida Beaun kuolleen poikansa tilalle, psykoottinen sotaveteraani ja kiertävä hippi-teatteriryhmä.
Beaun odysseia vie hänet esimerkiksi varakkaan pariskunnan (Nathan Lane ja Amy Ryan) hoivattavaksi.
Beau ajautuu pyjamassaan soperrellen paikasta ja tilanteesta toiseen. Välillä katsojalle näytetään Beaun lapsuusmuistoja, jotka avaavat hänen ja äidin ongelmaista suhdetta.
Pidän itse Asterin Hereditarya ja Midsommaria mestarillisina. Ne ovat raskaita, ahdistavia, taitavasti rakennettuja ja pelottavia kauhukokemuksia. Midsommarissa Aster väläytteli jo mustaa huumoria ja surrealismia, mutta elokuva pysyi silti hienosti koossa.
Beau is Afraid sen sijaan on vallattomasti rönsyilevä möhkäle, Frankensteinin hirviö elokuvaksi. Siitä kertoo jo hillitön kolmen tunnin kesto. Elokuva jakautuu neljään laajempaan episodiin, jotka venyvät ja vanuvat, välillä turhille sivupoluille ajautuen. Kaiken pohjana on Asterin 25-vuotiaana tekemä lyhytfilmi Beau, jota hän on lihottanut varmaankin kaikella mieleensä juolahtaneella.
Yllätyin, ettei mukana ollut musikaalikohtausta, kuten aiemmin mainitussa Richard Kellyn Southland Talesissa. Sen sijaan Beau is Afraidin keskivaiheilla on pitkä animaatio-osuus. Chileläisten Cristóbal Leónin ja Joaquín Cociñan luoma osio on itse asiassa elokuvan parasta antia. Käsityönä animoidut taustat ja hahmot ovat upeita, ja tarinan yhdistelmä sadunomaisuutta sekä tylyä, ironista vitsiä toimii. Tähän välinäytökseen Aster on onnistunut tiivistämään Beau is Afraidin idean paremmin kuin sitä ympäröivään elokuvaan.
Älkääkä ymmärtäkö väärin. En pidä ollenkaan huonona asiana sitä, jos mielikuvituksellinen indie-elokuvantekijä saa revitellä isolla rahalla sydämensä kyllyydestä. Uuvuttavuudestaan huolimatta Beau is Afraid sisältää runsaasti yksittäisiä kohtauksia, kuvia ja elementtejä, jotka jäävät mieleen. Välillä ei voi kuin revetä nauruun ja puistella päätään sille, mitä valkokankaalle pärähtää – hyvässä mielessä.
Roolisuoritukset ovat mainioita, vaikka kaikki elokuvan hahmot ovat jonkinmoisia pilakuvia. Joaquin Phoenixille Beau on aika epätyypillinen rooli: kaljuuntuva, pönäkkä, hortoileva ja nyyhkyttävä säälittävä ihmisraunio. Phoenix suoriutuu tällaisestakin taidoillaan, siinä missä joku muu olisi tehnyt hahmosta rasittavan. Vahvoja ovat niin ikään Beaun äitiä eri-ikäisinä esittävät Zoe Lister-Jones ja Broadway-legenda Patti LuPone.
Aster on kutsunut elokuvaansa ”juutalaiseksi odysseiaksi”. Beau is Afraid tuokin neuroottisine, seksuaalisesti turhautuneine päähahmoineen vahvasti mieleen esimerkiksi Philip Rothin Portnoyn taudin. Tuo se mieleen paljon muutakin, eivätkä elokuvan episodit juonimielessä ole aivan niin omaperäisiä, kuin Aster ehkä ajattelee. Suoranaisiin kliseisiin hän sortuu esimerkiksi pökkelössä modernien teinien ja muun ”nykymenon” satirisoinnissa.
Armen Nahapetian on elokuvan teini-ikäinen Beau. Nuorta äitiä näyttelee takaumissa Zoe Lister-Jones.
Sekä Hereditaryssa ja Midsommarissa kauhun taustalla oli henkilökohtainen pohjavire, samaistuttava teema raskaista perhe- ja parisuhteista. Beau is Afraidin patoutuneen seksuaalinen äitisuhteen kuvaus menee vieläkin syvemmille vesille. The New Yorkerin kriitikko totesi arviossaan pohtineensa, tuliko vahingossa katsomaan pidennettyä terapiasessiota elokuvan sijaan.
Eikä se väärin ole, ja kyllä Beau is Afraidia voi varauksin suositella muillekin katsojille – vaikka vain siksi, ettei näin hullua 35 miljoonan dollarin budjetin elokuvaa usein pääse näkemään. Kiitos vain arvostetulle A24-indiestudiolle, joka Asterille siihen antoi mahdollisuuden. Toista tuskin tulee.
Pääosissa Joaquin Phoenix, Zoe Lister-Jones, Patti LuPone, Amy Ryan, Nathan Lane, Denis Ménochet, Parker Posey, Stephen McKinley Henderson, Richard Kind.