Kuvataiteissa termi ite-taide kuvaa niitä tavallisia tallaajia, jotka ilman alan koulutusta omaavat suuren sisäisen pakon tehdä veistoksia, patsaita ja maalauksia kotipihansa täyteen.
Betoniset näköispatsaat eivät täytä tiukkoja esteettisiä kriteereitä, mutta kunnioitusta ne herättävät.
Jos musiikkimaailmasta pitäisi löytää vastaavanlaisen omaehtoisen jääräpäisyyden ja sisäisen pakon, olisi vertailussa korkealla vuonna 1986 perustettu porilainen Iku-yhtye.
Iku Tukiaisen (kitara, laulu), J-P Roininen (basso) ja Tuomo Kuivala (rummut) muodostama trio puurtaa melodista suomirokkiaan väsymättömällä innolla Pinomäen Dreamlandia Studiollaan.
Yhtyeen nokkahahmo Iku Tukiainen aloitti uransa jo porirockin hulluina vuosina. Miehen taustan kuulee, joskin nykynuorelle yhtyeen soitto taitaa olla jo vanhahtavaa.
Yhtyeen 12:nnen albumin kappalerakenteet ovat kertosäkeineen perinteisiä ilman, että 2020-luvun soundia yritetään saavuttaa autotunella tai muilla äänitysteknisillä kikkailuilla.
Trion soitto ja Tukiaisen laulu on konstailematonta.
Toisaalta ei Iku pelkkää porirokkia ole, vaikka hienosti kulkeva Aika julkee -biisin voisi kuvitella Yön ja Olli Lindholmin jäämistöön. Nimikkobiisissä on balkan-poljentoa, Kangastusta-kappaleessa rakkaus roihuaa palmujen katveessa, levyn päättävässä yhtyeelle poikkeuksellisessa 8-minuuttisessa Sarastus-kappaleessa trio äityy hetkeksi avaruusboogieen.
Yritystä siis piisaa ihan entisen tahtiin.
Rokkilevyksi kappaleiden yleissanoma on yllättävän levollinen. Onko Iku oppinut ruuhkavuosien hellittäessä nöyrtymään?
Ikun musiikissa on samoja piirteitä kuin ite-taiteessa. Särmissä olisi viilattavaa, mutta ei sillä nyt niin väliä. Tärkeintä on, että kaikesta välittyy äijien suuri nautinto saadessaan soittaa rokkia juuri haluamallaan tavalla.