Seitsemän vuotta sitten kotimaisissa musiikkipiireissä alettiin huhuta uudesta bändistä, vaikkei yhtye ollut julkaissut ensimmäistä levyänsäkään.
Bändi, nimeltänsä Ruusut, tulisi pelastamaan suomalaisen popin, eikä sen jälkeen mikään olisi ennallaan.
Miikka Koivistoa naurattaa huhumylly.
”Ehkä me epähuomiossa asetimme itse sen pelastajan viitan harteillemme. Eihän suomalainen popmusiikki ollut meille hirveän tuttu asia.”
”Olimme vähän kuin palomiehiä, jotka ovat ensimmäistä päivää töissä ja lähtevät sammuttamaan palavaa taloa”, Koivisto muistelee samalla, kun bändin muut jäsenet Samuli Kukkola, Ringa Manner ja Alpo Nummelin asettuvat vuoron perään kuvattaviksi Nummelinin studion sisäpihalla Helsingin Vallilassa.
Elektronista poppia suomeksi esittävä Ruusut otettiin riemuiten vastaan.
Yhtyeen esikoislevy Ruusut keräsi ylistäviä arvioita ja seuraavasta albumista Kevätuhri kirjoitettiin esimerkiksi Helsingin Sanomissa, että se on uusi merkkiteos kotimaisessa popissa.
Tuosta levystä on kulunut kolme vuotta, ja perjantaina Ruusut julkaisi – ei ainoastaan yhtä – vaan kaksi uutta levyä, jotka kantavat nimiä Melankolia I ja Melankolia II (Fullsteam Records).
”Hyvää materiaalia oli niin paljon, että ajattelimme, että yhtä hyvin voimme samalla tehdä kaksi levyä”, Koivisto sanoo.
Asenne on siis edelleen kohdillaan.
Melankolia I- ja Melankolia II -levyjen tekeminen alkoi kolme vuotta sitten, eikä bändi ole päästänyt itseään helpolla.
Ruusut-bändin jäseniä kuunnellessa käy nopeasti selväksi, että treenikämpillä paiskitaan töitä eikä vietetä boheemia rokkielämää.
”Levyjen tekeminen oli raakaa ja hidasta työtä. Vähän kuin veistoksen veistämistä”, Nummelin sanoo.
Jotta biisistä tulee Ruusut-kappale, sen täytyy käydä läpi jokaisen bändin jäsenen mankeloiminen. Oleellista on myös se, mitä kappaleille lopuksi tapahtuu tuottaja Artturi Tairan pöydällä. ”Olemme luoneet hienosti viritetyn luksuskoneiston, josta olen tosi ylpeä”, Alpo Nummelin sanoo.
Kappaleiden ensimmäiset siemenet istutettiin vanhassa kansakoulussa Turussa, jonne bändillä on tapana vetäytyä ideoimaan. Myöhään yöhön jatkuvissa sessioissa työstettiin tulevien albumien kappaleita kirjailija Lauri Levolan luoman mielenmaiseman tai taustatarinan avulla.
”Se antoi aika deepin taustavireen kaikelle tekemiselle. Sanoituksissa siihen yhdistyy meidän elämiemme tosi henkilökohtaisia tapahtumia, ehkä raaemmalla tavalla kuin edellisillä levyillä”, Koivisto kertoo.
””Maailma on sellainen, että minusta on käsittämätöntä, että kukaan voisi tehdä muuta kuin surullista tai vihaista musiikkia.”
Sen jälkeen kappaleita on työstetty eri studioilla ja eri kokoonpanoilla, sillä neljä ihmistä on iso joukko tekemään elektronista musiikkia. Bändi uskookin, että työprosessi voi ulospäin näyttää kaoottiselta.
”Vaikka olisimme kaikki samaan aikaan paikalla, jokainen tekee töitä omilla luureillaan”, Manner kuvailee.
”Olemme vähän kuin sokeita, jotka kaikki yrittävät omasta suunnastaan kuvailla elefanttia”, Nummelin sanoo.
Ruusujen tavaramerkki on alusta lähtien ollut kryptiset sanoitukset. Lyriikat muistuttavat modernista runokokoelmasta irronneita, sekoittuneita säkeitä, jotka kummallisella tavalla yhdessä sävelen kanssa muodostavat koherentin kokonaisuuden.
”Poplyriikassa tehdään liian rajuja yksinkertaistuksia siitä, mitä on olla ihminen ja minkälaisia tunteita on sopivaa tuntea. Lyriikat ovat usein kuin mainostoimiston suunnittelemia keskinkertaisia näkemyksiä ihmisyydestä”, Nummelin sanoo.
”Ihmisenä oleminen on paljon monimuotoisempi asia kuin se, että keittää aamulla kahvia ja katsoo haikaillen ikkunasta ulos”, hän jatkaa.
Uusien kappaleiden synkkään pohjavireeseen vaikutti tietenkin ympäröivä todellisuus.
”Kaikki oli niin pelleä”, bändi kiteyttää muutamaa viime vuotta.
”Maailma on sellainen, että minusta on käsittämätöntä, että kukaan voisi tehdä muuta kuin surullista tai vihaista musiikkia”, Koivisto sanoo.
”Suomalaiset rakastavat nostalgiaa, sillä se tuo heille turvaa. Tuntuu olevan kova vietti siihen, että laitetaan vaipat jalkaan ja Maustetytöt soimaan”, Miikka Koivisto sanoo.
Ruusut eivät kuitenkaan halua omia maailman suuria tapahtumia osaksi omaa narratiiviaan tai puhua henkilökohtaisista vaikeuksistaan. Yhdestä teemasta he sen sijaan puhuvat mielellään.
Hieman kryptisessä levyjen julkaisuun liittyvässä manifestissaan Ruusut kirjoittaa muun muassa näin: Kun lauloit iskelmää uusissa Balenciagoissasi, puin vaelluskengät jalkaani ja pakenin mahdollisimman kauas.
Manifestissa toivotaan myös ilmastonmuutosta, joka huuhtoisi mukanaan jokaisen uuden Gösta Sundqvistin äänellä laulavan haikailijan.
”Suomen musiikkikulttuurissa vallitsee masentava metsäläisyys, mutta siitä saa kyllä sairaasti energiaa. Ainakin minut se laittaa joka päivä menemään hommiin”, Kukkola sanoo.
Nummelin asettelee sanansa varovaisemmin, sillä hän tuottaa ja kirjoittaa työkseen musiikkia myös muille artisteille, esimerkiksi Sannille ja Pehmoainolle.
”Suurin ongelma on, että alalla ei uskalleta hyödyntää lahjakkaiden tekijöiden täyttä potentiaalia”, hän sanoo.
Monissa eri rooleissa musakenttää seuraavalle Koivistolle nostalgia on kirosana. Hänen mukaansa viimeisen kymmenen vuoden ajan musiikkikilpailuissa ja viihdeohjelmissa vanhoja kappaleita on kierrätetty niin tiuhaan tahtiin, että oikeastaan tällä hetkellä ei edes voi puhua mistään suomalaisesta musiikkikulttuurista.
”Suomalaiset rakastavat nostalgiaa, sillä se tuo heille turvaa. Tuntuu olevan kova vietti siihen, että laitetaan vaipat jalkaan ja Maustetytöt soimaan”, Koivisto sanoo.
””Onneksi myös media-alalla on kasvamassa uusi sukupovi, joka on keksinyt omia medioita ja tapoja kertoa siitä musiikista, joka heitä liikuttaa.”
He kaikki uskovat, että uusi sukupolvi on jo tulossa. Tuoreet tekijät tulevat levy-yhtiöiden ulkopuolelta, mikä näkyy esimerkiksi Spotifyn listoilta.
”Isoilla levy-yhtiöillä ollut suuri rooli suomalaisen musakulttuurin järjestelmällisessä ankeutuksessa, mutta tulevaisuudessa artistit tarvitsevat niitä yhä vähemmän”, Koivisto sanoo.
Myös musiikkimedian olisi aika uusiutua.
Ruusujen edellisestä Kevätuhri-albumista julkaistiin kahdeksan arviota, joista seitsemän oli yli 40-vuotiaan miehen kirjoittama. Ne olivat kehuvia, mutta se ei Ruusuja lämmitä.
”Kyse on siitä, kenen ääni kuuluu suomalaisessa musiikkijournalismissa. Onneksi myös media-alalla on kasvamassa uusi sukupovi, joka on keksinyt omia medioita ja tapoja kertoa siitä musiikista, joka heitä liikuttaa”, Manner sanoo.
Ruusut ovat itsekin 1980-luvulla syntyneitä ja alalla pitkään toimineita tekijöitä. Heidän muusikon polkunsa ovat moninaiset. Ja toisin kuin usein luullaan, bändi ei ole helsinkiläinen: puolet sen jäsenistä on kotoisin Porista, yksi Seinäjoelta ja yksi Vantaalta.
”Muutin tosin Porista pois heti, kun vain pystyin, joten en tiedä, miten paljon se ehti vaikuttaa minuun”, Koivisto kertoo.
Musiikin Koivisto löysi isoveljiensä kautta Porin skeittipiireistä, joissa musiikkiin suhtauduttiin avarakatseisesti.
”Ei ollut väliä kuunteliko punkkia vai räppiä, mutta jutussa piti aina olla joku autenttisuus mukana.”
Koiviston ensimmäinen instrumentti oli kitara, mutta omien sanojensa mukaan hän ei edelleenkään osaa soittaa mitään tai osaa nuotteja.
”Minä osaan juuri ja juuri nimetä pianon koskettimet, se on Miikan ja minun ero. Meistä neljästä saisi koottua yhden hyvän muusikon”, Kukkola huikkaa, ja koko bändi naureskelee.
Ruusujen uusille levyille Kukkola on tehnyt kaikki jousisovitukset ja paljon piano-osuuksia. Niiden nuotintamiseen hän tarvitsi toisen ihmisen.
”Jotkut työvaiheet voivat minulla kestää pidempään kuin musiikkikoulutuksen saaneella, koska minulla ei ole kaikkia työkaluja. Uskon kuitenkin, että tajuan moniakin asioita, joita tapahtuu musassa, mutten osaa nimetä tai analysoida niitä.”
Samuli Kukkolan mukaan Suomen musiikkikulttuurissa vallitsee masentava metsäläisyys, mutta toisaalta hän saa siitä paljon energiaa. ”Ainakin minut se laittaa joka päivä menemään hommiin”, Kukkola sanoo.
Seinäjoen kupeessa Nurmossa kasvaneelle Kukkolalle kirjaston musiikkikokoelma ja musiikkilehdet olivat ainoa väylä musiikin pariin. Kun luokkakaverit kuuntelivat Petri Nygårdia, Kukkola äänitteli mixtapeja ja löysi trip hopin, Radioheadin ja Nirvanan.
Kirjaston musiikkiosaston vakiokävijä oli nuoruudessaan myös Nummelin.
”Olin kiinnostunut kaikesta, ja kun sanon kaikesta, niin tarkoitan sitä. Kuuntelin fuusiojazzia ja bluesia ja olin jossain vaiheessa tosi kiinnostunut Australian aboriginaalien musiikista ja opettelin soittamaan didgeridoota ja jopa kiertoilmahengityksen.”
Kulttuurikodissa kasvaneelle Nummelinille musiikki oli oma juttu ja ilmaisuväylä, sillä taidemuseon johtajan lapsi oli pienestä pitäen kuunnellut aikuisten taideluentoja ja kulkenut mukana taidenäyttelyissä
Lapsuudenkodin musiikkivalikoima ei tosin ollut ihan tyypillinen kuusivuotiaalle.
”Isälläni oli laaja kokoelma proge-levyjä ja modernia klassista musikkia. Niinpä vein tarhan levyraatiin Magnus Lindbergin Kraft-kasetin, kun muilla oli mukana Rölli-kasetteja”, Nummelin muistelee.
Teininä Nummelin vaihtoi klassisen kitaran soiton sähkökitaraan, bassoon ja rumpuihin, jotta pääsi treenaamaan yhdessä muiden kanssa. Harmi vaan, ettei kukaan toinen halunnut harjoitella yhtä paljon kuin Nummelin. Kun hän oli aikansa istunut yksin treenikämpillä, hän alkoi tehdä ja tuottaa musiikkia itse.
”Kaikki bändin ulkopuolella koettu ruokkii tekemistä Ruusuissa.
Manner on joukosta ainoa, joka on käynyt perinteisen tien musiikkiluokan ja musiikkiopiston kautta musiikkilukioon.
Bänditouhuihin hän ajautui, kun koulukaverit Vaskivuoren lukiossa maanittelivat hänen mukaan Pintandwefall-yhtyeeseen.
”Suostuin, kun sovimme, että kaikki valitsivat soittimet, joita eivät vielä osanneet. Se vapautti, kun ei voinut edes onnistua.”
Pintandwefallin filosofiaan kuuluu edelleen keskeneräisyyden ja räiskimisen ja kaikkien ideoiden arvostaminen.
”Jos en olisi aikoinani liittynyt Pintandwefalliin, elelisin varmasti tänä päivänä jossain musaskenen ulkopuolella, laulaisin kuorossa, mulla olisi kaksi koiraa ja toimistotyö.”
Ringa Mannerille on tärkeää, että hänellä on useita bändejä ja erilaisia kanavia eri estetiikoille, eri ideoille ja eri porukoille. ”Se pätee kaikkiin elämän osa-alueisiin. Tällä hetkellä minulla on myös kolme kuntosalikorttia kolmelle eri kuntosalille.”
Ruusujen syntytarina on kuin pieni someromanssi.
Vuonna 2016 Koivisto näki Instagramissa päivityksen, jossa Manner, Kukkola ja Nummelin touhusivat syntetisaattoreiden ja rumpukoneiden kanssa. Se näytti niin kivalta, että hän kysyi pääsisikö mukaan.
Aika pian sen jälkeen nelikko päätti lopettaa leikittelyn ja perustaa bändin, joka tekisi tosissaan suomenkielistä elektronista musaa.
”Minusta on ihanaa, että näistä tyypeistä on tullut läheisimpiä ystäviäni, mutta on myös tosi kiva, että olemme tutustuneet vasta aikuisiällä. Mukana ei ole mitään menneisyyden painolastia”, Kukkola sanoo.
Vaikka heistä jokainen soittaa muissakin bändeissä ja toimii erilaisissa rooleissa musaskenessä, Ruusut on kaikille ensisijainen projekti.
Se, että kuuluisi vain yhteen bändiin, on heistä ajatusmallina vanhentunut. Kaikki bändin ulkopuolella koettu ruokkii tekemistä Ruusuissa.
”Jos bändistä tulee ainoa elinkeino, se saattaa alkaa toistaa itseään. Siitä tulee vähän sellainen suljettu maailma, joka ei välttämättä uudistu”, Koivisto kuvailee.
”Se olisi vähän sama kuin, jos olisi parhaan kaverinsa ainoa ystävä. Varmaan tosi tärkeää, mutta myös sairaan raskasta kantaa sellainen taakka”, Kukkola jatkaa.
Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että vuonna 2016 Ruusuja perustettaessa tehty sääntö pätee edelleen:
”Ainut pelisääntö oli, että jos tehdään tätä, niin tehdään tosissaan. Mitään muuta emme ole tarvinneet.”
Ruusut esiintyi Sidewaysissa kesäkuussa 2018. Tuolloin heidän debyyttialbuminsa ei ollut vielä ilmestynyt.
Vaikka Ruusujen jäsenistä jokainen soittaa muissakin bändeissä ja toimii erilaisissa rooleissa musaskenessä, Ruusut on kaikille ensisijainen projekti.
Ruusut levynjulkaisukeikalla Tavastialla 20.4, 21.4. ja 22.4.