Riemurahat
Käsikirjoitus Ray Cooney, suomennos Mikko Viherjuuri, ohjaus Anna Haukka, äänet ja valot Tomi Kuusisto, lavastus ja puvustus työryhmä, rooleissa Sirpa Lahti, Harry Viita, Risto Huhtala, Kari Kärkiluoma, Mika Latvanen, Saila Kurri, Erkki Hartikainen ja Marita Frederiksen. Ensi-ilta 1.4. Kulttuuriyhdistys Kaiku, Kokemäki.
Kokemäen brittifarssi alkaa lupaavissa tunnelmissa. Täydellä teholla soiva Harry Lime -teema lupailee näytelmään myös jännitystä. Tuore ruumiskin paljastetaan heti esityksen alussa. Thames-joesta on löydetty gangsteripomo kaksi luotia päässään.
Kun lisäksi gangsterin salkusta löytyy leppoisan aviomiehen henkilöllisyyspaperit, alkaa vyyhti paisua. Päähenkilön omakotitaloon alkaa virrata tuttavapariskunnan lisäksi taksikuskia, Scotland Yardin tarkastajaa ja montaa muuta. Luulisi, että farssin ainekset olisivat jo nyt kassassa, vaan ei. Näytelmäkirjailija Ray Cooney lisää vielä kaikissa käänteissä pökköä pesään. Siitä sitten riittääkin setvimistä näytelmän loppumetreille saakka.
Esitys sai kantaesityksensä Lontoossa 1994 nimellä Fanny Money. Siitä tuli heti menestys. Brittifarssia esitettiin West Endissä peräkanaa kaksi vuotta.
Tämäkin farssi sisältää puhetta ja käänteitä niin paljon, että siinä olisi ainesta pariinkin menonäytelmään. Esityksen yltyvä puhetulva on välillä kaoottinen. Kulttuuriyhdistys Kaiun näyttelijät ovat omaksuneet tekstin, asemoinnit ja kaiken muunkin ennätysajassa, viidessä viikossa.
Anna Haukan kekseliäässä ohjauksessa kaikki kuitenkin sujuu. Välillä ylikierroksilla käyvän komedian ajoitus toimii. Jopa farsseihin kuuluva ovista tulo ja meno ovat Kokemäellä kohdallaan. Jossain tekstin pahimmissa sumppukohdissa tekisi hyvää jokin jännitystaukoilu tai muu jäsentely.
Ohjaaja on viisaasti valinnut esityksen rooleihin sopivat näyttelijät. Pääparia esittävät Sirpa Lahti ja Harry Viita tekevät komean ja intensiivisen alkulähdön. Lahtikaan ei sorru hauskassa moni-ilmeisyydessään ylitulkintaan.
Scotland Yardin tarkastajaa esittävästä Mika Latvasesta alkaen kaikkien hahmot ovat loksahtaneet kohdalleen. Kaiken riemukkaan sekoilun keskellä esiintyjät tuntuvat uskottavilta.
Brittifarsseja ei voi syyttää ideoiden puutteesta. Ongelmana voi pikemminkin olla, että näytelmän puhetulvassa jäädään jahkailemaan liian pitkäksi aikaa yhteen käänteeseen. Tällöin terävänkin komedian ote laimenee.