Heikki Mikkeli: Geneven henki. Kansainliiton historia. Gaudeamus 2023. 415 sivua.
Ensimmäisen maailmansodan päätti Versaillesin rauha 28.6.1919. Sen yhteydessä perustettiin Kansainliitto, joka lopetettiin virallisesti 18.4.1946. Lopettamisen yhteydessä Kansainliiton huomattava omaisuus, muun muassa rakennukset Genevessä, siirrettiin 24.10.1945 perustetulle Yhdistyneille Kansakunnille (YK).
Seuraavina vuosikymmeninä Kansainliitto oli enää harvoin esillä. Sen katsottiin epäonnistuneen tärkeimmässä tehtävässään, maailmanrauhan ylläpidossa. Vasta 2000-luvulla mielenkiinto sitä kohtaan on herännyt uudella tavalla. Historiantutkijat ovat alkaneet nähdä Kansainliiton toiminnassa enemmän myös myönteisiä puolia.
Professori Heikki Mikkeli on uudessa kirjassaan kartoittanut ammattimiehen taidolla Kansainliiton toimintakenttää ja toimintaa. Hän toteaa Kansainliiton edistäneen monin tavoin kansainvälistä yhteistoimintaa ja luoneen siten konkreettista perustaa myöhemmille järjestöille kuten YK:lle ja Euroopan Unionille.
Heikki Mikkelin lukijaystävällisestä selkeydestä kertoo se, että hän on jakanut massiivisen teoksensa 15 luontevasti toisiinsa nivoutuviin osioihin, jotka ulottuvat organisaatiosta ja yleispolitiikasta muun muassa pakolaiskysymyksiin, ajatukseen kollektiivisesta turvallisuudesta ja taisteluun rikollisuutta vastaan.
Suomesta tuli Geneveen sijoittuneen Kansainliiton täysjäsen joulukuussa 1920. Silloin oli jo meneillään Suomen ja Ruotsin välinen kiista Ahvenanmaan omistuksesta. Kiista ratkesi 1921 tunnetusti Suomen eduksi.
Jo Kansainliiton peruskirjassa oli säännös pysyvän kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta, mikä sitten tapahtui joulukuussa 1920. Tuomioistuimen toimipaikaksi tuli Haag.
Kansainväliseen tuomioistuimeenkin Suomelle tuli varhain asiaa. Suomi katsoi 1922 käsitellyssä jutussa , ettei Neuvostoliitto ollut antanut Itä-Karjalan asukkaille autonomista asemaa, vaikka niin oli sovittu maiden välisessä Tarton rauhansopimuksessa 1920. Asia jäi sikseen muun muassa siksi, ettei Neuvostoliitto ollut tunnustanut Kansainliittoa eikä liittynyt siihen.
Suomi teki Kansainliitossa 1920-luvun puolivälissä aloitteen finanssiavusta hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle maalle. Tätä on pidetty Suomen merkittävimpänä kansainvälisenä aloitteena sotien välisenä aikana. Pitkistä, vuosia kestäneistä neuvotteluista huolimatta asiasta tehty sopimus ei koskaan tullut voimaan. Suomen puolelta neuvottelijana oli muun muassa Risto Ryti.
Kansainliitto sai synkkenevällä 1930-luvulla ratkaistakseen hankalia alueellisia ongelmia (Kiinan ja Japanin välirikko, Chacaon sota ja Letician kiista latinalaisessa Amerikassa, Italian hyökkäys Abessiniaan, Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen ja niin edelleen), joita se pyrki vaihtelevalla menetyksellä selvittämään.
Mikkeli elävöittää mielenkiintoista kirjaansa luomalla hyviä henkilökuvia Kansainliitossa toimineista tai sitä lähellä olleista henkilöistä, esimerkiksi sen kolmesta pääsihteeristä, joina ehtivät olemaan englantilainen Eric Drummond (1919–33), ranskalainen Joseph Avenol (1933–40) ja irlantilainen Sean Lester (1940–46). Enimmillään Kansainliitossa oli noin 700 virkamiestä (YK:ssa noin 40 000).
Kansainliiton perustajahahmoista näkyvimpiä oli Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson (Yhdysvallat ei koskaan liittynyt Kansainliittoon). Vaikuttaviin saavutuksiin ylsi pakolaisasioiden komissaari Fridtjof Nansen. Rafael Erichin ohella suomalaisista toimijoista muistetaan Hjalmar Procopé, joka toimi Kansainliiton neuvoston puheenjohtajana 1927–30.
Hyvin kirjoitetusta ja huolitellusta kirjasta voi sanoa vain hyvää. Se kannattaa lukea.