Emilia Pennanen: Mirage, Timo Bredenberg: Legacy 28.3. saakka. Poriginal-galleria, Eteläranta 6, Pori, avoinna ti-su kello 11–18.
Emilia Pennasen (s. 1990) näyttely sopii niin hyvin Poriginalin yläkertaan, että gallerian parrut näyttävät kuuluvan kokonaisuuteen. Vai kiipesinkö jonnekin toisaalle, aution lännenkylän ullakolle?
Omaperäiset valokuvien ja veistosten yhdistelmät muistuttavat telttoja tai kulisseja, pienemmät taulun ja ikkunan välimuotoja. Kelopuun tapaan aaltoileviksi muotoillut kehikot on puettu silkkiin.
Emilia Pennanen: Snow covers shadows, sand covers all of the colours, 2022, mustesuihkutuloste silkille, puuvillalanka, maalattu mänty, koko 77 x 80 x 3 cm.
Silkki tekee hetkestä henkäyksen keveän ja läpikuultavan. Kankaille tulostetut kuvat valuvat ulos kehyksistä kuin Salvador Dalín (1904–1989) surrealistiset kellot. Hauras materiaali näyttää hiekkaisten tuulten ja auringon haalistamalta kangastukselta näyttelyn nimen Mirage mukaisesti.
Jos gallerian portaat toimivat teleporttina aavikolle, myös kolmiosainen puuveistos saattaa olla ovi. Mäntylevyille valotettu maisema on liikahtanut kuin kivi luolan suulta. Mietin hiekanvärisiä maisemia: Onko siinä Jeesuksen tyhjä hauta Uudesta testamentista, teemestarin vesiluola Emmi Itärannan (s. 1976) romaanista, tai Platonin (427–347 eaa.) vertauskuva luolasta varjoineen? Kukin sijoittakoon kuvaan omat luolansa.
Alakerrassa Timo Bredenbergin (s. 1984) videoteos kuvaa Tampereelle vuonna 1980 valmistunutta Valtion virastotaloa. Kooltaan ja tyyliltään tympeä neuvostokolossi edusti arvoja, joissa tehokkuus meni kauneuden edelle. Aikanaan talon uumenissa toimi myös Pirkanmaan taidetoimikunta, missä asiointia kehystivät tiukka vartiointi ja todella piiitkät käytävät.
Legacy-teos kuvaa virastotalon hävitystä muutama vuosi sitten. Maamme rumimmaksi rakennukseksi valitun pytingin rumuus kertautuu purkutyömaalla, joka näyttää samalta kuin sotakuvat pommien repimistä kerrostaloista. Ympärillä leijuu betonipölyä ja savua.
Bredenbergin mediataideteos on kestoltaan lyhyt kuin viimeinen henkäys, joka kuuluu kaiuttimista. Ne on sijoitettu kiinnostavasti katsojan taakse. Kuvien digitaalinen kerroksellisuus etääntyy realismista, kohti vanhempaa tietokone-estetiikkaa ja virtuaalisotapelejä.
Raunio kohoaa ylösnousemuksellisesti sinistä taivasta vasten. Teemaksi nousee ihmisen kyky rakentaa ja tuhota rumasti. Toiset olisivat halunneet korjata rumiluksen. Huomioarvostaan huolimatta sitä ei suojeltu, onhan rumuus niin tavanomaista rakennuskannassamme.