Tulva–The Flood. Katri Paunu Rauman Taidemuseossa 14.5. saakka.
Vedessä on liike ja elämä. Vesi sysää virtaukseen niin ajatukset kuin organismit. Tulviessaan vesimassat voivat vahingoittaa, pulputtaessaan ja pisaroidessaan ne antavat varovaisen lupauksen kevään lähentymisestä.
Rauman Taidemuseon Tulva–The Flood -näyttelyssä Katri Paunun (s. 1993) teokset yhdistävät keramiikan vesielementtiin. Näyttelyn veistokset janoavat läheltä katsomista ilman kosketusta. Ne ovat syntyneet saven, käsien ja koneellistettujen suihkulähteiden kohtaamispisteessä ja tuovat muodoillaan mieleen haavoittuvaiset kasvit ja eliöt —korallin ja sienet, mutta myös kohtalokkaana kiemurtelevan orjantappuran.
Luontoon yhdistyvien töiden moniaistisena välittyvään ilmaisuvoimaan kytkeytyy animismi, inhimillinen taipumus elollistaa olentoja. Teknologia tehostaa vaikutelmaa keraamisten teosten tahdosta tulla eläviksi, mutta veden kiertokulku on näyttelyssä keinotekoisesti luotu. Miltä nämä materiaalilähtöiset ja luonnonvoimaiset teosolennot näyttäisivät luonnonvesissä tai keskellä kanaalin hiljalleen liikkuvaa vettä?
Museon viileä eteistila kierroksen puolivälissä avaa näkymän Paunun prosessiin. Porstua tuo esille penkeille aseteltujen pienoisveistosten kuriositeetit opintovuosien varrelta. Kimaltelevilla olennoilla on kasvot tai niiden pintaan on helppo kuvitella sellaiset. Työt ovat lelumaisia — ne hakevat muotonsa nukenpäistä, eläinhahmoista ja hymypatsaista, joista ilmaisu on sittemmin irtautunut. Liikkeen vyöryä sekin, niin ajallisessa kuin taiteilijan ajattelutyön sekä kädentaitojen kehittymiseen viittaavassa mielessä.
Katri Paunu: Palmu, 2023
Kierroksen viimeiseen näyttelysaliin sijoitetuissa jättiveistoksissa savi vaihtuu kipsiksi. Olomuodoltaan pelkistetyt teokset kurkottelevat kattoon. Palmu on esikuvalleen uskollinen. Kahlaajan näkee etenevän askeliltaan kuin raajarikkoisen bambin.
Taide lähestyy katselmuksessa muotoilua, jossa pelkistäminen on kaiken ydin. Kruusailusta luopuminen on rohkeutta — silloin lähestytään olevaisen ydintä. Paunu on vahvimmillaan operoidessaan kolmiulotteisilla elementeillä keskellä tilaa. Nämä tilaa mestarillisesti hallitsevat abstraktiot kiehtovat lopulta enemmän kuin geometrialtaan luonnonihmeille läheiset keramiikkaveistokset.
Näen veistoskokoelman pamflettina herkkien ekosysteemien puolesta, mutta sitä voi lähestyä myös sarjana mykkiä mutta paljonpuhuvia monumentteja. Niin veistoksista kuin sukupuuton uhkaamista lajeista ammennetaan viisautta katseella muttei kosketuksella. Siten kannatellaan elämän virtausta. Siihen näyttelyn teokset oman luentani mukaan pyrkivät — Ne ovat eläväksi haluavia veistoksia.
