Juha Itkonen: Teoriani perheestä. Gummerus 2023. 297 s.
Kirjailija Juha Itkosen (s. 1975) uutuuskirja on tärkeästä aiheesta. Kirjailija on kirjoittanut omakohtaisen kuvauksen siitä, miltä perhe-elämä on hänestä näyttänyt. Näkökulmat ulottuvat seitsemänkymmentäluvulle Itkosen lapsuudenkotiin Hämeenlinnassa sekä omaan kuusihenkiseen ydinperheeseen.
Itkonen on käsitellyt vanhemmuuden ja perhe-elämän teemoja monissa kolumneissaan sekä teoksissaan. Omaelämäkerrallinen Ihmettä kaikki (2018) kuvasi Itkosen keskosina syntyneiden kaksosten hankalaa raskausprosessia.
Paras kirjallisuudenlaji Itkosen perhekirjalle taitaa olla kaunokirjallinen essee tai fiktiivinen elämäkerta. Intimiteettisyistä Itkonen on muuttanut kaikkien henkilöiden nimet.
Joku olisi käsitellyt perhe-elämänsä koukerot lyhyemmin, mutta Itkonen on venyttänyt kirjansa kolmeensataan sivuun. Hän jos kuka kuvaa perhe-elämän herättämiä tuntoja ja kysymyksiä juurta jaksain. Tuskastuttavan hitaan kerronnan äärellä tulen usein miettineeksi, kunpa kirjailija edes kerran menisi suoraan tapauskuvauksen loppuratkaisuun, vuolaan ja monisyisen tarinoinnin sijasta.
Olisi tämä kirja käynyt omaelämäkerrastakin. Kirjailija kuvaa varsin paljon kirjailijan työhönsä liittyviä asioita sekä avio-ongelmiaan.
Kun lapset syntyvät, ne koettelevat parisuhdetta yllättävillä ja jopa ennalta-arvaamattomilla tavoilla. Itkonen on saanut monta kertaa huomata riidan syntyvän itsestään ja vievän vastustamattomasti mukanaan. Jälkeen päin hän on pannut merkille, ettei hänellä ollut todellista kiinnostusta siihen, mitä vaimo oikeasti halusi.
Kirjoittaja on nimennyt perheenjäsenensä hauskasti. Vaimo on Rose eli Ruusu. Iltatähdiksi syntyneet kaksoset ovat Pikku karhu ja Pikku tiikeri, kuin tähtien mukaan nimetyt. Vanhemmat pojat ovat Joonatan ja Korppu (suora lainaus Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä).
Sopivampi nimi Itkosen teokselle olisi ollut Perhe-elämää käytännössä. Varsinaista perhe-elämän tai -instituution teoretisointia on ainoastaan murunen teoksen lopussa.
Joka tapauksessa Itkosella on paljon hyviä heittoja perhe-elämän muutoksesta ja muista reunaehdoista. Kuten:
”Väitän, että intensiivisen vanhemmuuden ideaali on merkittävä tasa-arvo-ongelma. Se on sitä nimenomaan äideille, sillä eihän oikeastaan edes ole mitään intensiivisen vanhemmuuden ideaalia, ainoastaan intensiivisen äitiyden.” (s. 162)