Draama
Tár. Ohjaus ja käsikirjoitus Todd Field. K12. 157 min. ★★★
Tár on tyypillinen amerikkalainen ”puheenaihe-elokuva”: taidokas vakavahenkinen draama, josta kirjoitetaan paitsi arvioita, myös kolumneja, esseitä ja muita think piecejä. Sen kaltaiset elokuvat keräävät palkintoja festivaalilta toiseen, ja matka huipentuu lopulta useisiin Oscar-ehdokkuuksiin, ehkä itse pysteihinkin.
Tár sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla viime syksynä ja pääosanesittäjä Cate Blanchett sai siellä parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Nyt Oscar-gaala lähestyy ja Tár on kerännyt yhteensä kuusi ehdokkuutta, muun muassa parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja pääroolista.
Tár ei ole millään muotoa huono elokuva, mutta ei mestarillinenkaan. Se ei ole tylsä, muttei silti pysty perustelemaan lähes kolmen tunnin kestoaan. Se ei herätä tarpeeksi tunteita eikä ole niin suuri elokuva kuin luulee olevansa. Siinä mielessä se on kuin päähenkilönsä.
Lydia Tár (Blanchett) on äärimmäisen arvostettu kapellimestari ja säveltäjä, Berliinin filharmonikkojen johtaja ja Juilliard-koulun opettaja. Kerrotaan, että hän on EGOT-voittaja, eli yksi harvoista, joka on saanut urallaan kaikki suurimmat yhdysvaltalaiset palkinnot: Emmyn, Grammyn, Oscarin ja Tonyn. Saavutukset esittelee elokuvan alussa The New Yorkerin musiikkitoimittaja Adam Gopnik.
Gopnik haastattelee Tária lavalla lehden järjestämässä kulttuuri-illassa, juuri niin kuin uransa huipulla olevia, neroina pidettyjä taiteilijoita haastatellaan. Gopnik ei edes peittele ihailuaan, Tár nauttii huomiosta ja puffaa samalla ajankohtaisia töitään. Tár työstää parhaillaan Gustav Mahlerin Viidennen sinfonian livetaltiointia orkesterinsa kanssa, myös elämäkertateos on ilmestymässä pian.
On edelleen harvinaista, että nainen on päässyt tällaiseen asemaan klassisen musiikin maailmassa. Tár on lisäksi seksuaalivähemmistöön kuuluva, avoimesti lesbo. Silti hän on taiteilijana niin sanotusti vanhaa liittoa – sellainen, joka katsoo aina muita alaspäin, silloinkin kun on päältä katsoen kohtelias tai muka-lämminhenkinen.
Tárin vetämällä oppitunnilla tummaihoinen ja muunsukupuolinen oppilas Max (Zethphan D. Smith-Geist) sanoo, ettei hän ole kiinnostunut muinaisten klassisten mestareiden musiikista, eikä arvosta esimerkiksi Bachia tämän misogynian vuoksi. Tár on ymmärtävinään, muttei kuitenkaan ymmärrä. Hän ottaa oppilaan silmätikuksi nuijiakseen oman näkökantansa läpi, kyseenalaisin sanavalinnoin. Loukattuna poistuvalle oppilaalle hän tuhahtaa pilkallisesti.
Näin Tária itseään on ehkä opetettu. Nyt ajat ovat kuitenkin toiset. Siitä kertovat oppilaiden katseet, joita Tár ei huomaa.
Sellisti Olga Metkina (Sophie Kauer) on Lydia Tárin orkesterin uusi kiinnitys.
Eikä Tár huomaa oikeastaan mitään muutakaan yläluokkaisen hermeettisen kuplansa ulkopuolella. Arki kuluu Berliinin keskustassa luksusasunnossa, liikenteessä hiljaisella voimalla lipuvan kalliin auton ratissa, lounailla kollegoiden ja rahoittajien kanssa, orkesterin edessä kertomassa muille, miten toteuttaa hänen visiotaan.
Hän ei näe säröjä, joita kiiltelevään taiteilijaelämään on ilmestymässä. Kuten sitä, kuinka entinen oppilas lähettelee hänelle erikoisia lahjoja sekä epämukavia sähköposteja. Ne Tár vain poistaa silmistään ja mielestään. Kun orkesteriin tulee uusi jäsen, parikymppinen sellisti Olga (Sophie Kauer), Tár kiinnostuu hänestä muutenkin kuin ammatillisesti. Se ei ole ensimmäinen kerta, kun niin käy, mutta ehkä viimeinen.
Tár kertoo pohjimmiltaan taiteilijan vallasta ja vallan väärinkäytöstä. Aihe on tärkeä, mutta viime aikoina typistynyt yksioikoiseksi, mustavalkoiseksi ”cancel-kulttuurista” vääntämiseksi. Tárin nimihahmo on varmaan jonkun mielestä itse ”canceloinnin” uhri. Elokuva antaakin sellaiseen tulkintaan avaimet, sillä katse on koko ajan tiukasti Tárissa ja hänen näkökulmassaan. Oikeat uhrit eivät saa tilaa, ja tästä elokuva on saanut rankkaakin kritiikkiä.
Se, että ohjaaja Todd Field olisi Tárin puolella, on kuitenkin vain tulkinta jollaista en itse elokuvasta tehnyt. Field on tehnyt periaatteessa rohkeankin valinnan olla ohjaamatta katsojan näkemyksiä. Tár on niin arkisen tottunut etuoikeutettuun – paitsi taiteilijan, myös valkoisen länsimaisen ihmisen – asemaansa, että hän on täysin sokea sen väärinkäytölle. Ja sen elokuva näyttää, osuvastikin.
Toki etuoikeutetun taiteilijan elämää on näytetty elokuvissa aiemminkin. Aiheensa puolesta Tár jää lopulta ulkokultaiseksi. Field ohjaa taitavasti, mutta lähes kolmen tunnin kestoon sisältyy runsaasti kohtauksia, joita elokuva ei mitenkään olisi tarvinnut.
Se johtaa välillä hölmöön alleviivaamiseen. Vähintään neljä kertaa toistuu kohtaus, jossa Tár havahtuu häiritsevään ääneen, jonka vain hän kuulee. Kököin on Tárin vierailu lapsuudenkodissa, jossa hänen veljensäkin käväisee kuvassa pelkästään samusirkkamaisena omantunnon äänenä.
Olisin kaivannut elokuvaan paitsi tiiviyttä, myös vereslihaisuutta, aitoa tunnetta – joita molempia on läsnä esimerkiksi Fieldin upeassa esikoisohjauksessa, Satimessa-draamassa (In the Bedroom, 2001). Nyt tuntuu, että hän on halunnut tehdä jotain Stanley Kubrickin inspiroimaa, kliinistä ja suurellista.
Nina Hoss esittää Sharon Goodnow’ta, Lydia Tárin puolisoa ja tämän orkesterin viulistia.
Lydia Tárin rooli on Cate Blanchettille tehty. Todd Field on sanonut haastatteluissa, että mikäli tämä ei olisi elokuvaan suostunut, sitä ei olisi tehty.
Blanchett on taitava: näin Oscareita usein voitetaan. En kuitenkaan pitänyt suoritusta poikkeuksellisena. Blanchett hoitaa sen elokuvatähden magnetismillaan sekä hyvin näyttelijämäisillä maneereilla. Elokuvaa katsoessa ei koskaan unohda katselevansa Blanchettia luonneroolissa.
Paljon suuremman vaikutuksen tekevät sivuroolit. Noémie Merlant on erinomainen Tárin hiljaa turhautuvana assistenttina. Suorastaan upea on Nina Hoss Tárin puolisona ja orkesterin jäsenenä. Hän solahtaa täysin vaivattomasti sisälle hahmoonsa ja osaa näyttää koko olemuksellaan, kuinka suhtautuu puolisonsa eri puoliin. Hossin ilmeet ovat täyttä kultaa kohtauksessa, jossa Tár kertoo orkesterilleen nostavansa juuri aloittaneen Olgan pääsellistiksi.
Olgaa esittävä Sophie Kauer on todellinen näyttelijälöytö. Kauer on aito sellisti ja opiskelija Norjan valtiollisessa musiikkikorkeakoulussa, eikä ollut ennen Tária näytellyt lainkaan. Hän on valovoimainen, täysin luonteva ja uskottava roolissaan – huomiota herättävän hieno aivan eri tavalla kuin Blanchett.
Tuottajat Alexandra Milchan, Todd Field, Scott Lambert. Pääosissa Cate Blanchett, Nina Hoss, Noémie Merlant, Sophie Kauer, Julian Glover, Allan Corduner.