”Minulla on liikaa ajatuksia. Minulla on aivan liikaa typeriä ajatuksia; järkeviä ajatuksia minulla ei juuri ole. Järkevillä ajatuksilla voisi ansaita rahaa. Minun ajatuksillani saattaa korkeintaan vähän taiteilla. Ajattelen vääriä asioita.” (s. 9)
Jyväskyläläinen Harry Salmenniemi (s. 1983) on julkaissut aiemmin seitsemän runoteosta ja neljä novellikokoelmaa. Kokeilevien novellien ja runojen lisäksi Salmenniemi on kirjoittanut käsikirjoituksia ja toiminut toimittajana runouslehti Tuli&Savussa ja kustantamo Poesiassa.
Kokeneen kirjoittajan itseironinen esikoisromaani Varjotajunta näyttäytyy autofiktion parodiana. Pienoisromaani kuvaa lähinnä junamatkaa, jonka kirjailija Salmenniemi tekee Helsingistä kotiinsa Jyväskylään. Matkakirja on tajunnanvirtamainen kokoelma sattumuksia, tunnetiloja, ajatusketjuja ja keskusteluja.
Aivan romaanin alussa kirjailija istuu Pasilassa Mall of Triplan pohjakerroksissa korealaisessa ravintolassa. Muovipuikoilla syöminen on vieraantumisen jäävuoren huippu. Jyväskylästä Helsinkiin poikennut kulkija näkee ympärillään tyhjyyttä muovin ja kimalteisten rakenteiden sisällä.
Varjotajunta sisältää hauskoja oivalluksia muun muassa kirjailijan päivätyöstä. Fiktiivinen Salmenniemi huomaa elättävänsä itsensä valitsemalla kirjaimia näppäimistöltä etenkin sähköpostiviesteihin sekä kaupallistamalla kaikenlaisia harhanäkyjään. Työ on niin kevyttä ja kiinnostavaa, että kirjailija musertuu sen alle.
Salmenniemi on pannut merkille, että länsimaailma pyörii kolmen asian ympärillä: kuoleman, kahvin ja öljyn.
Helsingissä Salmenniemi on tavannut Hesarin toimittajan Arla Kanervan ja tehnyt sitä, mitä kirjailijalla on tapana tehdä kulttuuritoimittajan kanssa: kuvannut rehdisti itseään ja tuotantoaan. Nuorena vihainen kirjailija on nyt keski-ikäinen, sentimentaalinen, rakastaa lastaan ja toivoo kaikille pelkkää hyvää.
Kirjailijan työn kriisi on selviö. Ammattikirjailijan ei kannata olla liian inhimillinen.
Romaanin lopussa fiktiivinen Salmenniemi pääsee Jyväskylään, ottaa taksin ja menee kotiinsa. Se on arvoituksellisesti tyhjä. Kirjailija menee nukkumaan viimeisenä ajatuksenaan, että huomenna muut saapuvat kotiin.
Romaanin kokeellinen muoto on yhtä selvä kuin Salmenniemen aikaisemmissa kaunokirjoissa. Persoonallinen ilmaisu on tärkeämpää kuin suurten massojen hyväksyntä.
Tiettyjen rajojen sisälle vakiinnutetun ilmaisun sijasta kirjailija tuntuu haikailevan löytöretkille uusia ilmaisutapoja kohti. Kuinka ollakaan, avomielinen kustantaja antaa tähän mahdollisuuden.
Salmenniemen ylevä itseironia on nyt saavuttanut lakipisteensä. Varjotajunnan realistinen ote viitoittaa tietä maan pinnalle:
”Elämä ei ole poliisisarja. Elämä on sitä, että kävelee käytävällä ja etsii saniteettitiloja.” (s. 167)