Ludwig van Beethovenin viulukonserton kantaesityksessä vuonna 1806 sooloviulistilla oli vaikeuksia teoksen täydessä hallinnassa. Nykyään tämä konsertto ei tuota soittoteknisten vaatimustensa puolesta erityistä vaivaa ammattiviulisteille.
Beethovenin konsertossa on historiallisesti mullistavaa se, että orkesteriosuuden tapahtumat ovat musiikillisesti yhtä merkittäviä kuin viuluosuuden tapahtumat.
Uusille hienoille tulkinnoille on aina tilaa. Torstai-illan konsertissa Giovanni Guzzo toimi samanaikaisesti sekä kapellimestarina että solistina tuottaen kuulijalle ainutlaatuisen kokonaisvaltaisen musiikillisen kokemuksen.
Guzzon esiintymistä määrittivät valtava lämpö ja maailman luonnollisimmalta vaikuttava musikaalinen ote. Hänen soittonsa oli välittömästi kommunikoivaa ja samaan aikaan äärimmäisen sisäistynyttä.
Guzzon johdattamana orkesterin soittajat elävöittivät osuutensa hienossa yhteishengessä. Orkesterin välisoitoissa kuului tarvittaessa ihailtavan pakottomasti soivia jylhän voimakkaita tehoja.
Ensimmäisen osan kadenssissa Guzzo vei kuulijaa miten tahtoi. Kaikki mitä kadenssissa kuultiin, oli Beethovenin ja hänen teoksensa hengen valaisemista, ei itsetarkoituksellista soittimellista briljeerausta.
Toisen osan tunnelma tuntui kertovan humaanisuuden parhaista puolista. Guzzon viulu soi pianissimossakin kantavasti, ja sävy oli sydämeenkäyvä. Tanssillista päätösosaa kuunnellessa kävi mielessä, että tämän fantastisen Beethoven-esityksen voisi kuunnella joka päivä väsymättä.
Väliajan jälkeen kuullussa Joseph Haydnin Sinfoniassa nro 104 Giovanni Guzzon elävän innostuneet viittomat johdattelivat orkesterin soittajia edelleenkin loistavaan yhteissuoritukseen. Yllätysten mestarin Haydnin kaikki jekut olivat hienosti esillä. Kuulija saattoi iloisesti todeta klassikkojen osoittaneen voimansa Promenadisalissa.