Tulitikkutehtaan tyttö. Ensi-ilta Porin Teatterin päänäyttämöllä 25.1.
Teksti Aki Kaurismäki, Jarno Kuosa, ohjaus Jarno Kuosa, lavastussuunnittelu Juho Lindström, valosuunnittelu, Lauri Lundahl, pukusuunnittelu, Sara Lehtonen, äänisuunnittelu Jukka Kouhia, Jarno Kuosa, kampausten suunnittelu Peppi Pennanen, maskeerauksen suunnittelu Eija Juhola-Al-Juboori.
Rooleissa: Emma Kilpimaa, Marko Honkanen, Miia Lindström, Peter-Sebastian Lehtonen, Oskari Penttilä, Maria Pere, Teemu Aromaa, Heidi Rantakeisu, Pekka Hänninen, Mirva Tolppanen, Mika Lahnajoki, Kalle Rossi, Anni Leppätie.
Ohjaaja Aki Kaurismäen elokuvakerronta on sekä persoonallista että valtavirrasta poikkeavaa. Samoin voi kuvailla Jarno Kuosan Porin Teatteriin sovittaman ja ohjaaman Tulitikkutehtaan tyttö -näytelmän kerrontaa.
Ensi kertaa Suomessa teatterilavalla nähtävä Iiriksen tarina pohjautuu Kaurismäen kirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvaan vuodelta 1990, joka on Kaurismäen työläistrilogian palkittu päätös.
Tulitikkutehtaan tyttö Iiris (Emma Kilpimaa) työskentelee tehtaan linjastolla ja asuu vähäsanaisessa kodissa äitinsä (Miia Lindström) ja isäpuolensa (Marko Honkanen) kanssa tehden kaikki kotityöt ja elättäen heidät maksamallaan vuokralla. Työmatkoilla Iiris uppoutuu romanttisiin kirjoihin ja haaveilee omasta rakkaasta. Iltaisin hän käy tansseissa, mutta jää kerta toisensa jälkeen ilman partneria.
Iiris kaipaa muutosta ja sysää sen liikkeelle ostamalla punaisen mekon, 498 markkaa. Uusi asu yllään Iiris tapaa yökerhossa liikemies Aarnen (Peter-Sebastian Lehtonen), joka vastaa kaikkiin unelmiin, kunnes pinkki hattara haihtuu ja silmiin syttyy synkkyys.
Teoksen esittelyssä on osuvasti todettu, että tarinan ydin tarkastelee vilpittömän ja hyvää toivovan ihmisen sekä epäoikeudenmukaisen maailman välistä jännitettä.
On vaikeaa olla peilaamatta näytelmää elokuvaversioon, sillä dramatisointi pukee Kuosan kynän kautta sanoiksi ne asiat, jotka elokuvassa näytetään: havainnot ympäristöstä ja Iiriksen ajatukset on kirjoitettu kertojaensemblen suuhun rohkealla ja äärimmäisen mielenkiintoisella tavalla. Kertojat luovat kontaktin yleisöön neljännen seinän läpi ja kuvailevat kaiken, mitä katsojan tulee niin nähdä kuin ymmärtää. Yliselittämisen ja -näyttämisen puolelle päädytään ainoastaan näytelmän lopussa.
Kohtaukset vaihtuvat soljuen kertojasta seuraavaan: Oskari Penttilä, Maria Pere, Teemu Aromaa, Heidi Rantakeisu, Pekka Hänninen ja Mirva Tolppanen työskentelevät yhdessä tehtaan lailla ja pitävät yllä intensiivistä sykettä. Vaikutuksen tekee ensemblen samanaikaiseksi rytmitetty puhe. Penttilä veljen roolissa on hykerryttävän hauska ja Peren tulkinta kappaleesta C’est si bon sopii sointiväriltään täydellisesti kohtaukseen ja saa huokaamaan ihastuksesta.
Toinen näytös ei saavuta rytmissä aivan samaa roihua kuin ensimmäinen ja muutama kohtaus jää hakemaan iskevämpää pituutta.
Jukka Kouhian ja Kuosan äänisuunnittelu ansaitsee erilliset aplodit. Äänimaailma on samalla hienovarainen, mutta suuri, ja pienetkin vivahteet, kuten äidin ähkäisy tai tikkurasioiden ravistelu saa valtavan merkityksen. On suorastaan älykästä, että rautalankakitara tuodaan lavalle livenä Mika Lahnajoen toimesta. Lauri Lundahlin valaisu tukee tekstiä kautta linjan ja voimakkaimmin mieleen jäävät tehtaan valot, jotka myös jyskyttävät jaloissa asti.
Viihdyttäviä ovat ohjauksen monet neronleimaukset, kuten kertojaensemblen muuntuminen jukeboksiksi. Kilpimaan unenomainen liikekieli alleviivaa Iiriksen tanssia luomassaan rakkausutopiassa. Tarvittavissa kohdin tavoitetaan myös kaurismäkeläisyyteen kuuluva pysähtyneisyys.
Näytelmän tarkastelu suhteessa elokuvaan avaa myös erinomaisen väylän käydä hedelmällistä keskustelua näistä kahdesta taiteenlajista ja niiden eroista.