Vesa Haapala sepitti unenomaisia tunnelmakuvia kansalliskirjailija Aleksis Kivestä

Loppuun asti mietityt lauseet jäävät mieleen.

Vesa Haapalan loppuun asti mietitty kieli soljuu eteenpäin sujuvasti.

18.1. 10:15

Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus. Otava 2023. 363 s.

Vesa Haapalan (s. 1973) uutuusteos on tyylikäs romaani Aleksis Kivestä, jonka kuolemasta tuli kuluneeksi uudenvuodenaattona 150 vuotta. Unenomainen romaani alkaa vuodesta 1866 ja päättyy vuoteen 1870.

Romaanin alussa nuorella Alexiksella on edessään monta kirjoittamisen vuotta ja ”taistelutilaisuutta”. Stenvallia saattelevat työhön itsensä J. V. Snellmanin sanat:

”On meillä kansallinen eepos, mutta runoutta ja draamaa tarvitsemme ja ennen kaikkea suuren kertomuksen omalla kielellämme, sitä vaatii suomen sivistys. Muista: kirjoittaminen on keskittämistä, sisäistä merkitystä.” (s. 19)

Kirjoitusvimma on niin valtava, ettei Alexis mene katsomaan sairasta äitiään, ennen kuin tämä kuolee vesipöhöönsä, eikä ehdi isänkään kuolinvuoteelle. Omantunnon soimaava ääni meinaa viedä järjen. Tällöin Alexis oppii, että ihminen elää kahta elämää, toisen heiveröisellä ruumiillaan ja toisen kalliilla sielullaan.

Tsaarin virkailijat paljastavat häijyytensä viimeistään nälkävuosina, kun kieltävät köyhältä kansalta viinanpolton. Jäyhäilmeinen Charlotta Lönnqvist on Stenvallin tuki ja turva, kun nälkä ja kulkutaudit alkavat kaataa kansaa kuin viikatteella.

Mamselli Lönnqvist on Alexiksen silmissä enemmän isosisko kuin rakastettu. Kirjailija alkaa kuitenkin ahdistua kyläläisten kaikkivaltiaasta juoruilusta.

Kynämiehen suurin haave on löytää oma kulta, jonka kanssa lempiä paljaalla aholla, ”siellä, missä tuuli huojuttaa haukkojen istuimia taivaan latvassa”. Alexis on kuitenkin laskenut, ettei hänellä ole sellaisia rahoja, jolla lunastaa kotimökki ja ruokkia itsensä, perheestä puhumattakaan. Vaikka taivaalla riittää tähtiä, Alexikselle ei löydy onnen tähteä.

Alexiksessa on paljon maaseutukuvausta, jotka Haapala hallitsee hyvin. Loppuun asti mietitty kieli soljuu eteenpäin sujuvasti kuin helteellä virkistävä joki. Haapalan teksti rikkoo totutun ja sovinnollisen luontokuvauksen monta kertaa.

Loppuun asti mietityt lauseet jäävät mieleen. Tenho on sama kuin Kiven Veljeksissä. Onhan tämäkin teos elämänkertomus, vaikka kärki osoittaa nyt kirjailijaa itseään kohti.

Realistinen henkilökuvaus saa vähitellen romanttisia juonteita. Aleksis törmää sattumalta metsässä Hilja-nimiseen nuoreen leskeen ja ajautuu suhteeseen tämän kanssa. Siinä oli se kunnon vaimoehdokas tarjolla, mutta kuinka käykään!

Shakespeareläiset näyt piirittävät kirjailijaparkaa varsinkin öisin. Uniin sekoittuu hurjia kauhunäkyjä. Romaanin lopussa siirrytään Helsinkiin, jossa kuuluisat tapahtumat seuraavat toistaan.

Vesa Haapala onnistuu verraten hyvin mahtipontisessa yrityksessään tavoittaa sama kertojan ääni kuin kansalliskirjailijalla oli. Vanhahtavat sanat piristävät tyylikästä kerrontaa. Haapalalla on silmää kansan kielelle ja karkeudelle, aivan samoin kuin kansalliskirjailijalla itsellään.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut