Tieto-Finlandia Ville-Juhani Sutiselle paksuja romaaneja käsittelevistä esseistä

”Hirveän hienoa tässä palkinnossa on, että se merkitsee tunnustusta kirjallisuudesta kirjoittamiselle”, sanoo Kokemäellä lapsuutensa viettänyt Ville-Juhani Sutinen.

Ville-Juhani Sutisen voittoisa esseekokoelma käsittelee raskaan sarjan romaaneja.

30.11.2022 20:04

”Tämän kirjan luettuani ajattelen olevani monin verroin rikkaampi”, ylilääkäri Hanna Nohynek perusteli valintaansa.

Tietokirjallisuuden Finlandian, 30 000 euroa, sai Ville-Juhani Sutinen raskaimman sarjan pitkiä romaaneja käsittelevästä esseekokoelmasta Vaivan arvoista (Avain).

”Tuntuu kuin olisin yhden kirjan sijasta lukenut kymmenittäin kirjoja ja käynyt satoja keskusteluja sekä itseni, kirjailijan, yhteisen ja oman menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kanssa”, Nohynek kiitti.

Lapsuutensa Kokemäellä viettänyt, Turussa nuorukaisena majaillut ja nyt Jyväskylässä asuva Ville-Juhani Sutinen, 42, vastaa sovitusti aamuyhdeksältä puhelimeen. On se hetki päivästä, kun tuore isä lähtee työntämään taaperoa vaunuissa puistoon.

”Ajattelin, että hoidetaan haastattelu samalla”, hän hymähtää. ”Katsotaan, miten käy.”

Taustalta kuuluu jokeltelua. Otsoa kuulemma naurattaa, koska isä näyttää puhuvan yksin.

”Hirveän hienoa tässä palkinnossa on, että se merkitsee tunnustusta kirjallisuudesta kirjoittamiselle, ei siis pelkästään minulle tai edes juuri tälle kyseiselle kirjalle. Huomioidaan, että kirjallisuudesta voi ja pitää kirjoittaa.”

Koskaan aiemmin kirjallisuus­aiheella ei ole noustu tietokirjallisuudessa voittoon saakka, ei edes kirjailijaelämäkerralla. Lähimpänä voi pitää viisi vuotta sitten palkittua Riitta Kylänpäätä, jonka teos käsitteli luonnonsuojelija ja tietokirjailija Pentti Linkolaa.

Esseistiikalla voitto on ansaittu tätä ennen yhden ainoan kerran, tosin kaunokirjallisuuden puolella. Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma sai kautta aikain ensimmäisen Finlandian vuonna 1984. Tietokirjallisuuden Finlandia perustettiin vasta viisi vuotta myöhemmin.

Runoilijana aloittanut ja sen jälkeen esseistiikan lisäksi niin romaaneja kuin tieto- ja matkakirjojakin kaikkiaan lähes 30 kappaletta julkaissut Sutinen sanoo, että kirjallisuus kulkee aina jollain lailla mukana hänen teoksissaan tukemassa havaintoja, oli kirjan aihepiiri mikä tahansa.

Kirjoa hänen aiheissaan totisesti piisaa, neukkuturismista roskaväen historiaan ja kummajaisihmisistä arktiseen alueeseen. Vuonna 2019 tuli tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkuus yhdessä Ville Ropposen kanssa teoksella Luiden tie – Gulagin jäljillä.

Lisäksi Sutinen teki pitkään suomennoksia enemmän kuin yhden vuodessa, muun muassa Virginia Woolfista Emma Goldmaniin ja Mark Twainista Leonard Coheniin, yhteensä runsaat 60 nimikettä.

Ville-Juhani Sutinen päätti jo varhain elättää itsensä kirjallisuudella ja kirjoittamisella.

Nyt jo toimintansa lopettanut turkulainen Savukeidas-kustantamo oli liki käsittämättömän työteliään nuorukaisen uuttera julkaisija ja työllistäjä.

Julkaisutahdin hurjuuden Sutinen kääntää muotoon ”kivaa kun on riittänyt työtä”.

Näkemyksellisyyden lisäksi omien ideoiden toteuttamiseen on tarvittu myös hyvää tuuria. Kuten tutustuminen Savukeitaan yhtä nuoreen ynnä idealistiseen Ville Hytöseen 20 vuotta sitten.

”Savukeidas-aika opetti, että töitä voi tehdä koko ajan. Ei tarvitse pudota tyhjiin väleihin odottamaan, saako apurahan vai ei, vaan aina voi olla joku hanke menossa.”

Sutinen päätti jo varhain haluavansa elättää itsensä kirjallisuudella ja kirjoittamisella.

”Se oli tietysti summittainen päätös, kun ei vielä tiennyt alan realiteeteista mitään.”

Naurahtaen hän sanoo, että saattaisi nyt ehkä päättää toisin.

”Mutta Savukeidas-vuodet näyttivät, että näin tosiaan voi pärjäillä.”

Edellyttäen, että tekee kovasti paljon töitä.

”Savukeitaan aikaan sain myös idean ja ihanteen, joka minulla yhä on: täytyy kirjoittaa ihan vapaasti riippumatta siitä, mitä kustantaja haluaa tai yleisö. Tai kukaan.”

Hiukan päälle kaksikymppisillä Hytösellä ja Sutisella oli suuret suunnitelmat.

”Mutta ei kai tämä ihan perseelleen ole mennyt. Yksi valittiin kaksi viikkoa sitten Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi, ja toinen voittaa nyt Tieto-Finlandian.”

Voittoteos mainitsee vaivan jo nimessään. Eikö paksujen opusten lukeminen käykään huvista?

”Ei lukemisen pidä olla viihdyttävän hauskaa”, Sutinen toppuuttelee, ”vaan ei liiemmin hankalan raskastakaan.”

Hän kaipaa luettavastaan ”nirhaumaa”, joka saa aikaan sen, että kirja ei toista ennakko-odotuksia vaan luo jotakin uutta. Yllättää.

”Mitä lukemisesta muuten jäisi käteen? Tyhjältä tuntuisi.”

Vaivan arvoista -kokoelmansa esipuheessa Sutinen vertaa pitkien kirjojen lukemista maratonin juoksemiseen.

”Eihän kukaan hedonistisen nautinnon takia juokse maratonia. Molemmissa on kyse rajojen kokeilemisesta ja ylittämisestä, mikä sitten urakasta selvittyä antaa hyvää oloa.”

Maratoneja hän juoksee yhden vuodessa. Tähän mennessä niitä on kertynyt kuusi.

Kirjassaan Sutinen kertoo pitäneensä nuorena Marcel Proustin romaanisarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä suuren kirjailijan voimannäyttönä. Mutta nyt sen kerronta tuntuu ”pseudofilosofisia syvällisyyksiä droppailevalta itsetietoisen sentimentaaliselta nostalgiatripiltä”.

Eikö klassikoihin voi luottaa?

Sutisen mukaan kaanoniin liittyy kirjallisuuden ulkopuolisia mekanismeja.

”Vähän samaan tapaan kuin etenkin nuoret taitavat kuvitella, että kustantamot julkaisevat käsikirjoituksen, jos se on riittävän hyvä. Mutta kustantamothan julkaisevat sellaisia kirjoja, joita ne tarvitsevat sekä osaavat tehdä ja myydä.”

”Eihän kaanonkaan muista ja mainosta parhaita kirjoja vaan ne, jotka sopivat kulloiseenkin historialliseen tilanteeseen ja aikakauden yhteyksiin. Varmaan moni teos nauttii yleistä arvostusta ihan ansiosta, mutta ehkä myös ansiokkaampia teoksia on pudonnut sieltä syystä tai toisesta pois.”

Juuri sellaisista teoksista Sutinen intoilee eniten. Kuten esimerkiksi Dorothy Richardsonin 13-osaisesta romaanisarjasta Pilgrimage, jota kyllä kiiteltiin sata vuotta sitten, vaan joka painui myöhemmin unohduksiin.

Omassa kaunokirjailijan työssään Sutinen tähtäilee faktan ja fiktion sekä proosakerronnan ja esseen yhdistämiseen.

”Jotain sellaista mielelläni etsin vielä pitkään.”

Vuoden 2020 romaani Liha oli jo vahva yritys dokumentaarisen fiktion suuntaan.

”Mihin tarvitaan keksittyä tarinaa tänä aikana, kun kaikki muukin on niin keksittyä?”

Sutisen katsannossa olennaista ei ole se, että kaikki pikku yksityiskohdat ja faktat menevät oikein. Olennaista on sen tavoittaminen, miten jokin ihminen on jossain ajassa. Hän puhuu kokemuksellisesta totuudesta ja toden eetoksesta.

”Sellaisen romaanin haluaisin kirjoittaa.”

Kun entinen lupaava nuori ja nykyinen man of letters -isäukko nyt saa ison palkinnon, hän ottaa sen kannustuksena uusiin innostaviin hankkeisiin.

Seuraava teos muuten ilmestyy jo ensi keväänä. Kun vaunuretki on ohitse ja 1-vuotias sallii, ekokatastrofiin mukautumista ja hajonneeseen maailmaan sopeutumista käsittelevän esseekokoelman korrehtuurit odottavat.

Eri vaiheissa olevien kirjaprojektien työstäminen ei kuulemma ole millään lailla hankalaa.

”Yhden käsikirjoituksen lähtiessä kustannustoimittajalle voi jo ihan hyvin työstää toista.”

Taustalla Otso kuulostaa aina vaan hyväntuuliselta, ihan niin kuin isänsäkin.

Viimeisenä riemun aiheena kantautuu tämä:

”Tärkeää on haastaa jatkuvasti itsensä kirjoittajana.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut