Kolmen sukupolven kovat kohtalot nousevat esiin romaanissa, joka antoi odottaa itseään kymmenen vuotta

Ulla-Lena Lundberg on säilyttänyt herkän ja koskettavan arkisen henkilökuvauksensa, kuin maalaisi näyttävää maalausta.

Kirjailija Ulla-Lena Lundberg kuvattiin kotonaan Porvoon Runoilijakodissa.

1.11. 16:20

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat. Alkuteos. Lyser och lågar. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos & Förlaget 2022. 397 s.

Kauno-Finlandian vuonna 2012 voittanut Ulla-Lena Lundberg (s. 1947) lähestyy pitkään odotetussa uutuuskirjassaan 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen suomalaisia. Liekinkantajat alkaa Vaasan palosta vuonna 1852 ja etenee Krimin sotaan ja sortovuosiin. Romaanin lopussa ollaan sisällissodan Suomessa, josta ponnistetaan 1920-luvulle.

Lundbergin henkilöinä on vahvoja naisia kolmen sukupolven verran.

Betty-niminen vöyriläinen piikatyttö kävelee ystävineen palaneesta Vaasasta Helsinkiin ja löytää aviomiehen Krimin sodan nähneestä Valentin Nyströmistä. Hänen tyttärensä Olga nai lukutoukka-Robertin, joka on kiinnostunut kansanvalistustyöstä. Olgan ja Robertin tytär Karin avioituu myöhemmin Gunnarin kanssa samaan aikaan, kun Suomen valtio ottaa haparoivat ensiaskeleensa.

Kolmen sukupolven kohtalot kietoutuvat historialliseen ympäristöönsä saumattomasti. Mukana on melkoisesti puolifiktiivistä otetta. Osa päähenkilöistä on todellisia ja vieläpä kaukaista sukua kirjailijalle.

Kuolema on läsnä säännöllisesti mutta ei estä Nyströmin naisia tekemästä velvollisuuttaan itseään ja sukulaisiaan kohtaan. Myös nuoren valtion asia muistetaan tämän tästä.

Kovat kohtalot nousevat Liekinkantajien tarinassa etualalle:

”Yhdestä toiseen. Elämästä kuolemaan. Kuolemasta jälkeenjäävien ikuisiin tehtäviin, ruumiin luovuttamiseen ja siirtämiseen. [--] Jotenkin kaiken täytyy järjestyä.” (s. 161)

Kulttuurissa kaikki on jatkumoa, mikään ei synny tyhjästä. Suomen historiallinen ja kulttuurinen lähtökohta yltää kauas menneisyyteen, ja tästä ulottuvuudesta Lundberg on erityisen kiinnostunut.

Romaanin suomenkielinen nimeke rinnastuu Tulenkantaja-liikkeeseen, joka alkoi oikeastaan siitä hetkestä, kun Liekinkantajien tarina päättyy. Onko kirjailijalla ollut tarkoituksena kuvata sitä kulttuurista muutosta, josta myös Tulenkantajien kulttuuriliike sai alkunsa?

Kenties on kuitenkin parempi puhua valosta ja liekeistä, joihin ruotsinkielinen nimike viittaa. Tuli, joka roihuaa, on kansansivistystyötä. Tuimat tuulet puhaltavat, ja Lundbergin romaanihenkilöt uhraavat paljon ”majakoittensa” eteen.

Romaani lähtee liikkeelle kuin sotakentältä. Bettyn taustalta Olga-tytär nousee romaanin promoottoriksi, kirjallisuushenkiseksi kulttuurivaikuttajaksi, joka tekee itseään säästämättä sivistystyötä Finnsin kansanopistossa.

Yli 90 teosta kääntänyt Leena Vallisaari (s. 1947) on suomentanut Lundbergin teoksia Leosta (1989) lähtien. Ulla-Lena Lundbergin nykyasema suomenkielisten lukijoiden suosiossa onkin pitkälti hänen ansiotaan.

Kirjailija on säilyttänyt herkän ja koskettavan arkisen henkilökuvauksensa, kuin maalaisi näyttävää maalausta. Syntyvä maisema on kohtuullisen tuttu, mutta valitut värit ja yllättävät sävyt poikkeavat valtavirrasta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut