Aloin katsoa ”Länsirintamalta ei mitään uutta” -elokuvaa – ja puolen tunnin kuluttua olin ihmeissäni

Klassikkokirja ei riittänyt yksinään Netflix-elokuvan juoneksi.

1.11. 10:25

Netflix julkaisi 28. lokakuuta uuden version Länsirintamalta ei mitään uutta -elokuvasta. Teos oli ensimmäinen saksalaisten tekemä elokuva Erich Maria Remarquen klassikkoromaanista Im Westen nichts Neues (1929). Kahdessa aiemmassa filmatisoinnissa (1930, 1979) asialla olivat amerikkalaiset ja englantilaiset.

Uutuudessa ensimmäisen maailmansodan taistelut lähtivät käyntiin ripeästi. Uskottavuutta oli saatu mukaan runsain mitoin. Kirjankin olin lukenut, joten juonen piti olla tuttu.

Niin – piti olla. Noin puolen tunnin kuluttua olin enemmänkin ihmeissäni, mitä ihmettä ne saksalaiset olivat oikein puuhanneet. Vääristynyt vaikutelma vahvistui loppua kohti. Kirjan ulkopuolelta oli näet otettu elokuvaan mukaan Champagnen metsän kuuluisat aseleponeuvottelut syksyltä 1918.

Paul Bäumerin ja hänen luokkakaveriensa kauhea sotaretki meni suurimmaksi osaksi kirjan mukaan. Remarquen kirjassa kenraalit ja poliitikot loistivat poissaolollaan – ja saivat ollakin. Riittävä makrotason kuvaus syntyi romaaniin ilman suoria viittauksia niihin suurmiehiin, jotka kohtelivat sotilaita kun pelinappuloita.

Bäumerin ja hänen luokkatovereidensa sijasta suuren huomion saivat muun muassa ranskalainen sotamarsalkka Ferdinand Foch ja aseleposopimuksen allekirjoittanut saksalainen poliitikko Matthias Erzberger, joita ei kirjassa edes mainita. Jälkimmäisen näyttelijä Daniel Brühl mainittiin jopa tuotannon päänäyttelijäksi Bäumerin näyttelijän Felix Kammererin sijasta. Ilmankos, olihan Brühl myös elokuvan tuottaja.

Jotta Champagnen päällikkökohtaukset olisivat kunnolla mahtuneet elokuvaan, ohjaaja Edward Bergerin piti jättää pois melkoinen määrä romaanin juonen kannalta tärkeää asiaa. Halusivatko ohjaaja ja tuottaja oikeasti viestiä maailmalle, ettei klassikkoromaanissa ollut riittävästi kuvattavaa ainesta?

Suomessa vastaava soppa syntyisi, jos ryyditettäisiin Tuntematonta sotilasta kohtauksilla Mannerheimin päämajaan keskittyvästä Synkästä yksinpuhelusta (Olavi Paavolainen 1946).

Kirjan henkilökaartista mahtui elokuvaan vajaat puolet. Berger ei voinut ottaa kovasti kantaa Remarquen syvälliseen henkilökuvaukseen. Ohitettakoon siis suosiolla!

Netflixin rooli? Ehkä juuri suoratoistopalvelu sanoitti sen ajatuksen, ettei klassikkokirja yksinään riitä elokuvan juoneksi. Näyttävät kuvat saivat korvata ”oikean” juonen.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut