Joku kumma porilaisia vaivaa, jolleivät he ymmärrä tämän katselmuksen hienoutta

Ison Karhun täyttävä Ars Pori 22 -näyttely tarjoaa todellisuuspakoa parhaimmillaan.

Jo yksin Pauliina Turakka-Purhosen ja Tapani Kokon Danse Macabre -kokonaisuus tarjoaa itsessään mittavan annoksen äimisteltävää.

17.10. 11:00

Ars Pori 22, Kauppakeskus IsoKarhu 30. lokakuuta saakka.

”Hyvät asiakkaat, ravintolamme toiminta on päättynyt.” Tämä lause ei ole taidetta vaan täyttä totta. Poikkeusajat koulivat vastaanottavaisuuttamme muutokselle, eikä kauppakeskuksessa järjestetty taidekatselmus tunnu porilaisittain ollenkaan kummalliselta.

Vallitsevassa maailmassa tilojen hoksaava uudelleenkäyttö näyttäytyy yhtä aikaa virkistävänä ja voimaannuttavana. Näyteikkunoissa taide saa ansaitsemansa paikan.

”Meitä odotellaan mullan alla, meitä odotetaan siellä”, rallatellaan YUP:n kappaleessa. Tämän vuoden Ars Pori kääntää autioituvan kauppakeskuksen nurin kurin paljastaen maanalisten bakkanaalit, ennennäkemättömät takahuoneet ja selviytymisen moniulotteisen tematiikan.

Elonmerkit voi keskuksessa edelleen aistia: Jossain särkyy lasi ja kaiuttimissa humisee muzak, kun valtaisa taiteilijakokoonpano ottaa ostoskansan iloksi ja kauhuksi haltuun keskeisen kaupunkitilan eri tasot. Vaikka näyttelykävijän ympärillään aistima paikallishistoria hyökyy vastaan joka puolelta, taide katkaisee hetkeksi kytkökset henkilökohtaisiin muistoihin entisaikojen shoppailuista ja säpinästä.

Tapani Kokon puuveistoksia, osa Danse Macabre -kokonaisuutta.

Pauliina Turakka Pirhonen: Osa Danse Macabre -kokonaisuutta.

Nyrjähtänyt talonromu lennättää keskusympyrässä ilmaan ihmisenkokoisia nukkeja. Inhimillisyys on niissä läsnä sormenpäitä myöden. Pauliina Turakka-Purhosen ja Tapani Kokon Danse Macabre -kokonaisuus edustaa enemmän meksikolaisen kuoleman päivän hahmokarnevaalia kuin satakuntalaista mielenpimeyttä. Se tarjoaa jo itsessään mittavan annoksen äimisteltävää.

Art brut -hengessä luodut kookkaat fallokset ilakoivat pitelemättöminä. Tanssi kuoleman kanssa herättää katsojan flirttiin — mennään vain pelkoa kohti, kun ei ole mitään menetettävää. Puunluurankojen ja tekstiili-ihmisten taidokas ilmeikkyys vie mukanaan parhaimmillaan turvallisuudentunnetta sopivasti keinuttaen.

Pääkallokiitäjän päällä nököttävä lapsi osoittaa, kuinka hersyvän pinnan alla poreilee synkkä leikki. Hahmot suorittavat eri tavoin omaa ruumiinavaustaan, kerrostumiaan kuorien ja sisintään sormeillen aivan kuten näyttely tekee kauppakeskukselle. Ja kyllä, sen sisuksissa sykkii vielä elämä.

Sanna Pajusen Kaupunkikudelmia, taustalla Jouni Tonin maalauksia.

Tiia Viiltola: Jatkuvuuden äiti (2021)

Taidetapahtuma on sisäistänyt markkinalogiikan hyvin. Tästä näyttelystä voi väittää löytyvän jokaiselle jotakin. Hyperreaaliyah-kollektiivin entiseen peliluolaan kasattu antikaupallinen manifesti Thousand Points of Pink riemastuttaa ostoskärryistä tehdyillä nojatuoleillaan. Pukinerekeistä ja peilipinnoista riisuttu kauppatila avautuu kuin tyylikäs galleria yhteiskunnan viihteellistymistä kommentoivine töineen.

Kellarikerroksen päättymättöminä levittäytyvät neliöt sisältävät eläimiä, maisemia ja mielenmaisemia käsittävän kokonaisuuden. Postmodernit fantasiamaisemat ovat kerroksellisten hahmoreliefien ja katosta ripustettujen installaatioiden ohella todellisuuspakoa parhaimmillaan. Kauppakeskuksen äänet unohtuvat, muistot menneisyydestä jätän taa.

Maria Stereo: ”Lyhty”.

Kaisu Koivisto: ”Mega Trophy”.

Laura Lilja: Sateenkaarilippu.

Maria Stereon taidokkaasti uudelleenmuotoileman slaavilaisen kitschin ja kimalluksen jälkeen vie tie vielä Aeon Luxin sirkusveistosten kautta kaupunkilaisten yhteiseen olohuoneeseen ja sieltä vakavampien aiheiden äärelle.

Kellarikerrokseen sijoitetut, Kaisu Koiviston valokuvat rujosti ränsistyneistä rakennuksista pakottavat pohtimaan kaupunkimaiseman tulevaa. Jos huonosti kävisi, voisiko tästä paikasta tulla kuin Tshernobyl, menetetty, hylätty ja ihmiselle vihamielinen?

Taiteen taikapiirin mahdollistaman uppoutumisen puhkaisee alakerrassa näkemäni arvoituksellinen hahmo: Tiia Viiltolan vanerisella maatuskalla on naamio, josta kuvastuvat itänaapurin sotahullun arvoitukselliset kasvot. Teosnimi Jatkuvuuden äiti on kuin osuva enne – suljetut silmäluomet antavat luvan jatkaa ajatusleikkiä – ehkä kaikki ei olekaan vielä tässä.

Ars Pori on paljastanut lelukaupan tyhjentyneet raamit esitellen sen sisällä Laura Liljan sateenkaarilipuissa lepattavaa hiljaista kapinaa. Loppuun juotu kuppi täyttyy toiveikkuudesta hiljalleen uudelleen.

Taide pysäyttää, osoittaa, elvyttää ja laittaa uudelleen liikkeelle. Elonkorjuussa piilee elonkirjo, taiteen kipunoiva elämänlanka. Joku kumma porilaisia vaivaa, jolleivät he ymmärrä katselmuksen hienoutta.

Rullaportaat lonksuttavat, ilmastointi humisee, ja lasinsirpaleet on korjattu kauppakeskuksen kulkuväylältä. Ikkunapaperien takaa hahmottuu uuden kahvilan rakentuminen. Illan viimeinen sammuttaa valot, mutta ne syttyvät kyllä uudelleen. ”Niin ei mennä ihan vielä, eipä mennä ihan vielä.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut