Kari Hotakainen mittaa yhteiskunnan pohjaa hylätyllä huoltoasemalla

Hotakainen kirjoitti romaanin luokkatietoisuuden heräämisestä ja kostosta.

Kari Hotakaisen tavaramerkki on mustanpuhuva satiiri, jota hän on osannut tehdä suurta yleisöä miellyttävällä tavalla. Opetuslapsi-romaanissa tämä taito näyttäytyy jälleen hyvin selvänä.

8.9. 15:40

Kari Hotakainen: Opetuslapsi. Siltala 2022. 271 s.

Finlandia-palkitun Kari Hotakaisen (s. 1957) uusi romaani Opetuslapsi on kertomus luokkatietoisuuden heräämisestä, oman paikan löytämisestä ja huolellisesti valmistellusta kostosta.

Kolmikymppinen päähenkilö Maria sijoitettiin aikoinaan keskiluokkaiseen perheeseen, jossa uskonnollinen vakaumus näytteli tärkeää osaa. Tytön itsetunto poljettiin kasvattikodissa maan rakoon. Aikuisena hän päättää näyttää taivaanmerkit kaikille, jotka ovat sortaneet häntä. Hän nappaa panttivangikseen myös vakuutuslääkärin, ravintolakriitikon ja näyttelijän.

Näille kostaessaan hän kokee olevansa itseään suuremmalla asialla. Maria ajaa kiinniottamansa ihmiset väkisin hylätylle huoltoasemalle huomaamaan avuttomuutensa, paikkaan, joka oli joskus Marian työpaikka.

Hyvin brutaalissa alkukohtauksessa Maria piirtää hedelmäveitsellä sydämen uhrinsa otsaan. Kohtaus osoittaa havainnollisesti kirjailijan tyylilajin: lukijaa ei säästellä. Mitä nyt joskus hieman pehmennetään ilmaisun pahimpia säröjä.

Harkittuja ylilyöntejä satelee, kuten Hotakaisen romaaneissa yleensä.

Maria repäisee Raamatusta sivuja ja käärii savukkeita Korinttolaiskirjeistä. Henkevät kasvatusvanhemmat nimeävät hänet Sijoitusnartuksi. Tytön ylipainosta tulee iso numero kotona. Siitä on lyhyt matka siihen, että Maria on sekä tyhmä, laiska että lihava.

Kasvattiäiti Kirsti näkee maailman sellaisena kuin haluaa, ei sellaisena kuin se on. Marian näköala on laajempi. Hän huomaa aikuisena kohtalokseen sen, ettei saa tehdä valintoja hyväosaisten tapaan. Katkeruus johtaa sitkeisiin kostoajatuksiin.

Kielessä kirjailija on jälleen loistavista loistavin. Monimuotoiset rinnastukset toimivat täsmällisesti ja vangitsevat huomion. Nyt kohteena on monesti uskonnollinen kieli, suomalaislukijalle tutuista tutuin:

”Minulle ristinmerkki tarkoittaa, että tekopyhä paskapuhe ja omahyväinen elämäntyyli ovat tulleet tiensä päähän, risteykseen, jossa on valittava kumpaan suuntaan lähdetään, takaisin ei ole mitään asiaa. Maa selkänne takana on poltettu. Luvattu maa loimottaa tulimeren takana.” (s. 52)

Kari Hotakaisen tavaramerkki on mustanpuhuva satiiri, jota hän on osannut tehdä suurta yleisöä miellyttävällä tavalla. Opetuslapsessa tämä taito näyttäytyy jälleen hyvin selvänä.

Hotakaisen kiinnostus rikollisia henkilöitä ja yhteiskunnan rajoja rikkovia tilanteita kohtaan on ollut sekin kohtuullisen pysyväisluontoista.

Ajoittain tulee mieleen, että Hotakainen on palannut takaisin Juoksuhaudantielle, josta hän runoili ikimuistoisesti ja Finlandia-palkinnon arvoisesti 20 vuotta sitten. Tällä kertaa kirjailija vain tuntuu herkuttelevan kidnapattujen ihmisten ahdistuksilla huomattavasti aiempaa enemmän.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut