Viiden tähden Titane on yksi vuoden sokeeraavimpia elokuvia: se sopii niin sarjamurhaaja­viihteen kuin taide-elokuvan faneille

Liha kohtaa koneen huikeassa kauhudraamassa, joka voitti Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjan.

Agathe Rousselle on erinomainen Titanen pääosassa.

18.8. 21:45

Titane. Ohjaus Julia Ducournau. 108 min. K18. ★★★★★

Pam! Henkilöauto ajaa tieltä isä ja lapsi kyydissään. Alexia-lapselle joudutaan sairaalassa paukuttamaan titaania vaurioituneen kallon tueksi – siitä elokuvan nimi, Titane. Kun kotiinlähdön aika sairaalasta koittaa, lapsi katsoo ilmeettömänä isäänsä mutta tervehtii perheen autoa ylenpalttisella rakkaudella.

Kerronnan nykyhetkessä kolmekymppinen Alexia (Agathe Rousselle) on yksi autonäyttelyn showtanssijoista. Häntä tölläävät kymmenet miehet, mutta tapahtumien edetessä käy ilmi, että Alexia tuntee vetovoimaa ennemmin Cadillaciin, jonka päällä kiehnää.

Tässä kohtaa valistuneen katsojan päässä saattavat pyöriä viittaukset maineikkaan kanadalaisohjaajan David Cronenbergin elokuvaan Crash (1996). Siinä eroottiset kohtaamiset kiertyivät auto-onnettomuuksien sekä niissä vaurioituneiden kehojen ja ajoneuvojen ympärille.

Titane kuitenkin tyytyy ottamaan tarvitsemansa vaikutteet ja kaasuttaa uuteen suuntaan. Matkalla se törmää koneeseen ja ihmiseen, erotiikkaan ja väkivaltaan, kuolemaan ja syntymään, yksinäisyyteen ja rakkauteen.

Adèle Guigue esittää onnettomuudessa loukkaantunutta Alexiaa lapsena.

Ranskalainen Titane voitti viime vuonna arvovaltaisen elokuvafestivaalin pääpalkinnon, Cannesin Kultaisen palmun. Se on saanut viiden tähden arvioita siitä asti, ansaitusti.

Samalla Titanesta on puhuttu vuoden 2021 sokeeraavimpana elokuvana ja leffatällinä. Suorasukainen alastomuus, tyly sarjamurhaajaväkivalta, insestiset sävyt ja ohut huumorin peitto ovat harvoin juhlitun taide-elokuvan keskeisiä elementtejä, ainakaan kaikki yhdessä ja K18-leimalla varustettuna.

Elokuvan edetessä Alexia tekeytyy teini-ikäiseksi pojaksi Adrieniksi ja asettuu palolaitoksen kulmille. Kun päähenkilö on aiemmin ollut katseiden ja epätoivottujen lähestymisten kohde, nyt hänen paikkansa on veljellisten tervehdysten ja toverillisen riehumisen maailmassa.

Alexia-Adrien sitoo rintansa piiloon päästäkseen osaksi ryhmää. Toisaalla alaisiaan vanhempi laitoksen pomo (Vincent Lindon) tykittää itseensä steroideja, ehkä samasta syystä. Keho ja sukupuoli eivät ole pysyviä rakennelmia Titanen monisärmäisessä maailmassa, kuten ei ole identiteettikään. Vain muutos on pysyvää.

Cannesin päätösgaalassa käsikirjoittaja-ohjaaja Julie Ducournau toivoi Titanen voiton merkitsevän tunnustusta sille, että niin elokuvien kuin elokuvien ulkopuolisen maailman tulisi olla moninaisempi ja joustavampi.

Ducournau teki läpimurtonsa jo ensimmäisellä elokuvallaan, mainiolla kauhudraamalla Raw (2016).

Se kertoo nuoresta eläinlääketieteen opiskelijasta, kasvissyöjästä, joka pääsee lihan makuun. Suomessa se nähtiin vain genre-elokuvaan keskittyvällä Night Visions -festivaalilla.

Festivaalia järjestävä organisaatio tuo Suomen valkokankaille myös Titanen. Ducournaun elokuvia yhdistävätkin löyhät genreraamit: ensimmäistä voisi luonnehtia kannibaalikauhuksi ja toista sarjamurhaajajännäriksi tai body horroriksi eli kroppakauhuksi.

Ducournaun teoksissa genret tarjoavat kuitenkin vain työkaluja, eivät kokonaisia määritelmiä. Titane venyy vaivatta tunnelmasta toiseen, kuumasta kone-erotiikasta helliin hetkiin, joissa rakkaus on aidosti rajatonta.

Suurin uhriluku syntyy kohtauksessa, joka kuuluu elokuvan hauskimpiin, ja väkivallan sijaan hätkähdyttävimmät hetket tarjoaa tanssi.

Oman jälkensä molempiin ohjaajan elokuviin ovat jättäneet säveltäjä Jim Williams ja kuvaaja Ruben Impens. Ensiksi mainittu tuo valkokankaalle niin painostavaa industrial-sinfoniaa kuin enkelikuoroja.

Jälkimmäinen taas löytää Cadillacin ja Alexian väliseen kohtaukseen valaistuksen ja kuvakulmat, joiden ansiosta se tekee mieli lukea elokuvahistorian mieleenpainuvimpiin seksikohtauksiin.

Harva Cannes-voittajaelokuva on yhtä helppo kuvitella sekä keskiyön näytöksiin, joissa yleisö pimeyden tullen availee oluttölkkejään että gaalaesityksiin, joissa taputetaan juhlaville puheille.

Monisärmäinen elokuva tarjoaa tarttumapintaa yhtä lailla sarjamurhaajaviihteen ystäville kuin taide-elokuvan faneille, tissikalentereiden keräilijöille kuin kyborgifeministeille, jotka puhkovat auki teknologian, sukupuolen ja seksuaalisuuden rajoja.

Itse asiassa elokuva muistuttaa, että kaikki mainitut voivat elää samassa ihmisessä.

”Minussa on tilaa, sisälleni mahtuu mitä tahansa”, kuten yhdysvaltalaisrunoilija Walt Whitman jo 1800-luvun puolivälissä kirjoitti (suom. Markus Jääskeläinen).

Alituisen transformaation tilassa oleva Alexia-Adrien lisää ajatukseen hyvin fyysisen näkökulman. Muuttumatonta on ainoastaan erinomaisen pääosanäyttelijän Agathe Roussellen ilmeettömyys.

Käsikirjoitus Julia Ducournau. Tuottajat Amaury Ovise ja Jean-Christophe Reymond. Pääosissa Agathe Rousselle, Vincent Lindon, Garance Marillier, Laïs Salameh.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut