Rauma
Yksi maamme merkittävimmistä rytmimusiikkitapahtumista, Rauma Blues, on pitänyt pintansa loppukesän tapahtumakirjossa ja sen järjestäjäyhdistys on aina tiedostanut rajansa ja rajoitteensa. Tarjontaa ei ole supistettu eikä laajennettu kuin päätapahtumalauantaita edeltävillä klubisessioilla. Esiintyjävalinnoissa ei ole lähdetty puolivillaisten helppoheikkien kanssa marjaan, vaan valinnat on tehty jalat maassa ja pää bluesissa.
Tilaisuuden avaajan osa ei ole ollut koskaan auvoinen pesti, varsinkaan kotimaiselle artistille. Vaan nytpä estradin valtasi alan ikoninen pioneeri Pepe Ahlqvist tukenaan rootsmiehistö Leino-Prepula-Peltola-Taittonen. Akti oli rokahtava todiste suomalaisen bluesin omintakeisesta soundista. Vuosikymmenien ajan marinoimassa ollut kansallinen blues-skene oli nyt kypsää ja otettiin uunista ulos.
Merkkipäivää viettävä Honey B ja T-Bones on esiintynyt kaikilla Rauman bluesjuhlilla ja oman 40-vuotisen olemassaolonsa kunniaksi toi mukanaan Karri ”Paleface” Miettisen. Yleisö sai nauttia ennenkuulemattomista versioista molempien osapuolten tanakoista tekosista. Lavalta huokui alan asiantuntevuutta roppakaupalla. Mainittakoon, että nuoriherra Mooses Kuloniemestä on kokonsa lisäksi kasvanut varteenotettava rumpali.
Ulkoisten maitten annista vastasi kolme erilaista, nappivalinnoiksi osoittautunutta esiintyjäryhmää.
Pipo ei koskaan ole ollut tiukalla, kun Raumalle on buukattu esiintyjiä kauempaakin.
Kyla Brox hallitsi ylä- ja alarekisterin ja poikkihuilunkin soiton.
Tyylikkäät showelementit ovat sallittuja, mutta aina on myös pidetty huolta siitä että yleisölle tarjotaan jotain uutta. Monisatavuotisen bluesin historiassa tämä tarkoittaa sitä, että Raumalle saapuvat ulkomaalaiset artistit eivät ole kiertäneet ennen Suomea puhki ja pahki. Nyt mieliin jäivät myös nimet Kyla Brox ja Danny Blomeley. Kylan laulukuviot kohosivat ylärekisterin ylähyllylle ja laskeuduttuaan lattian tasolle Kyla Brox jatkaakin teosta hienoilla poikkihuilusooloilla. Aviomiehensä Danny ryydittää menoa bassottelulla joka tuo mieleen elokuvamaista intensiteettiä. Nyt nämä sielurikkkaat rhythm and blues-biisit räjäyttivät Parpansalin pankin tykkänään.
Mutta eipä iltamissa jääty ilman funkvivahteista rytmijyrääkään. Myöhäisillan ilmapiiri saostui paksun siniseksi, kun kaikkensa antanut ja ottanut Vanessa Collier, jonka laulutaito oli jäädä saksofonitaiteilunsa varjoon. Kun Maynard Ferguson aikoinaan Porissa lähti yleisön joukkoon trumpettinsa kanssa, kipaisi Collier permannolle soittimensa kera. Ja kansa oli haltioissaan.
Valovoimainen ja valloittava Vanessa Collier nousi yleisön ykkössuosiksi.
Tapahtuman päättävä Toronzo Cannon vaikutti tuovan terveisiä hendrixmäisestä vapaudesta bluesskaalojen muodossa samalla hälventäen tunnetta että stagella on nyt köyhän miehen Eric Ganes, joka esiintyi näillä samaisilla juhlilla vuonna 2017.
Mutta mitä sitten tapahtuikaan! Estradi täyttyi kuin taikaiskusta. Nyt siellä olivat lisäksi Kyla Brox, Vanessa Collier ja Toronzo Cannonilla oli täysi työ yrittää edes liidata näitä kahta naista. Ja vielä saatiin sellaiset Hammond-boogiewoogiet, että oksat pois.
Kuin yllätysjammailua. Toronzo Cannonin seuraksi lavalle kapusivat Kyla Brox ja Vanessa Collier
Joskus miltei puuduttaviksi muodostuneet pitkät kitaravinguttelut olivat nyt historiaa, tyylittelykirjo oli värikkään laaja, yhtyeitten koko ei ratkaissut, musiikki soi nyt rehdisti ja laajasti.
Ja kun Paleface ylisti 21-vuotiaan Mooses Kuloniemen hienoa ja tanakkaa rumputyöskentelyä hän totesi, kumartaen Esa Kuloniemen ja Aija Puurtisen suuntaan, että jos näin hyvää muusikkoa ei löydä niin tämä täytyy ilmeisesti itse tehdä.